Lapsenlikkana

Illansuussa sain nopean komennuksen sisareni perheeseen katsomaan nuorimmaisen perään. Äiti lähti viemään keskimmäistä sairaalaan kaksi vuorokautta kestäneiden vatsakipujen vuoksi ja isä oli töissä. Vähän jo uumoiltiin, olisiko umpparitulehdus, kun yksitoistavuotias oli niin kipeä.

Pelkäsin lähetettä keskussairaalaan, sillä ulkona oli aikamoinen lumimyräkkä. Olisi ollut kamalaa ajaa 90 kilometriä sairaan lapsen kanssa siinä ilmassa. No, onneksi päivystävä lääkäri oli sitä mieltä, että aaltomainen kipuilu ei kuulu umpisuolentulehdukseen ja kaikki kokeetkin olivat normaalit. Kipu laantuikin vastaanoton aikana taas kerran.

Samuelin kanssa meni mukavasti. Hän oli jo vähän väsynyt, mutta yritin pitää hereillä, ettei liian aikaisin sammuisi. Syötiin iltapuurot, leikittiin, laulettiin, soitettiin pianoa, luettiin kirjaa... Huokaisin helpotuksesta, kun myöhemmin illalla isosisko tuli lääkäristä paljon paremmassa kunnossa kuin sinne lähtiessä. Itkuinen ja kipuileva lapsi on aina niin sydämeenottavan surkea.

Siinä meni kuoronharjoitus samalla harakoille. Ei se mitään! Tädin hommiin kuuluvat asiat ovat aina etusijalla. Toivottavasti Emman vatsakipu hellittäisi kokonaan. Niin kurjat päivät on jo takana.