Uusi rytmi

 

Elokuu on tuonut mukanaan uuden päivärytmin. Ennen tähän aikaan aamun väritti kiire töihin, ja illalla oli välillä aivan rättiväsynyt kotiin tullessa. Nyt on toisin, ihanaa!

En ole mikään aamuvirkku, joten siihen varmasti on liittynyt aina haluttomuus mökillä aamu-uintiin. Päivällä uin ja juoksen vedessä vaikka kuinka, mutta aamu-uintia olen aina karttanut. Tämän kesän aamut olen kuitenkin aloittanut uinnilla. Nyt elokuun lopussa usva valtaa maisemat, vedessä kelluu keltaisia lehtiä ja kurjet huutelevat lähipellolla. Luonnon kauneudesta haltioituneena pulahdan veteen, teen 50 vesijuoksupolkua ja nousen ylös. Mikään aamu-uimari en vieläkään ole, mutta iloitsen jo tästä. Viileä vesi herättää hyvin mielen ja nivelet uuteen päivään. 

Pulahduksen jälkeen juodaan aamukahvit rauhassa. Ei mihinkään kiirettä... Voi, että nautin! Kahvikupposen kanssa saatan unohtua pitkäksi aikaa katselemaan järvelle aaltojen liplatusta tai tyyntä veden pintaa.

Aamupalan jälkeen suuntaan mökkitielle kävelemään kolmen kilometrin lenkin. Tänään katselin, kuinka metsäalvejuuri, sananjalka ja hiirenporras, nämä tutut "saniaiset", alkavat jo ruskistua alkavan syksyn merkkinä. Linnut ovat vaienneet ja suurin osa mökkiläisistä on jo lähtenyt vakiasunnoille. Hiljaiset ovat mökkirannat kesän jälkeen. Silmä ja korva lepää... Leppoisaan mökkipäivään riittääkin sitten yksi puuha.

Olen jo miettinyt, että kaupunkielämän koittaessa lähden aamupäivästä pyöräilemään 14 km lenkin. En ole koskaan ollut mikään pyöräilijä, sillä reipas kävely on ollut se minun juttuni. Nyt nivelrikkoisille polville pyöräily tekee hyvää ja uudehko menopelikin on varastossa, joten ei muuta kuin kypärä päähän ja menoksi. 

Tämä uusi elämänvaihe on kyllä hitsin kiva!

Karjalaiset juuret

 

Virpomavitsoista tulee mieleen aina Karjala ja äiti. Äidin sukujuuret olivat mummon puolelta Karjalan kannaksella Kivennavalla ja äiti itse asui ennen evakkomatkoja Valkjärvellä Nirkkolan kylässä perheen ja suvun kanssa. Sieltä olen kuullut tarinan jos toisenkin - nuorena kyllästymiseen saakka. Onneksi, sillä nyt ei olisi enää äiti niitä kertomassa.

Tänään tuli Ylen ykköseltä radiosta aamulla Roman Schatzin Maamme-kirjan osa Jatkuuko siirtokarjalaisten kotiseututyö. Jäin sitä kuuntelemaan aamupalaa syödessä. Ohjelmassa pohdittiin, miten käy kotiseutumatkoille Venäjän aloittaman sodan pakotteiden vuoksi. Onhan se selvä, että matkat ovat olleet vähissä helmikuun jälkeen. Toisena asiana mietittiin, kiinnostaako nykypolvia enää isovanhempien menetetty Karjala. Karjala-lehtikin kun on lopetettu kuluvassa kuussa. Vierailijoina ohjelmassa olivat kulttuurihistorian emeritusprofessori Kari Immonen sekä Karjalan Liiton toiminnanjohtaja Terhi Pietiläinen.

Niin... Kyllähän minullakin karjalaisen äidin tyttärenä mielenkiinto menetettyyn Karjalaan on hiipunut. Suvun tarinat ovat vielä kirkkaana mielessä, mutta en ole haikaillut koskaan Nirkkolan matkan perään. Äitikään ei ollut kiinnostunut matkoista lapsuutensa kotiseudulle: "Mitä mie siellä teen, pusikoijen keskellä! Mittään ei ole jäljellä, kaik` on purettu, annettu lahota ja luonnon vallata pihamaat." Äiti alkoi aina puhua Karjalan murretta lapsuudesta keskusteltaessa, vaikka muuten puhui hyvin lähellä yleiskieltä.

Yhden kerran äiti kävi suvun matkalla Valkjärven Nirkkolassa ja vakuuttui, että hänen ajattelunsa oli oikein: Mitään ei ollut jäljellä, todellakin vain pusikkoa, ja koko matkasta jäi tämän vuoksi päällimmäiseksi murheellinen mieli. Onneksi oli edelleen lapsuuden kauniit muistot koivikoista, valkovuokkorinteistä, kotitalosta, omasta pihapiiristä ja pelloista. Ne säilyivät kirkkaina mielessä äidin kuolemaan saakka.

Kyllähän se niin on, että nykysukupolville menetetty Karjala alkaa olla hämärtymässä. Sotaveteraanien perintö säilyy toivottavasti kirkkaana, mutta oman suvun menetetyt alueet alkavat olla historiaa, josta ei enää niin tarkasti muistoja ole aiempien sukupolvien kuollessa. Elämä menee eteenpäin ja hyvä niin. Onneksi menetettyä Karjalaa ja sukujen historiaa on paljon dokumentoitu, joten tietoa riittää niille, jotka ovat kiinnostuneita. 

Mökkipäivä

 

Elokuun illat ovat mahtavia mökillä. Taas kuvailin eilen kaunista auringonlaskua. Aamulla kuitenkin herättiin pilviseen maisemaan, joka vähitellen muuttui aurinkoiseksi aamu-uinnin jälkeen. Kaunista säätä luvassa moneksi päiväksi.

Kaksi koivua on kaadettu mökkitontilta, joten "puutöitä" on tiedossa pitkäksi aikaa. Varsinkin toinen oli mahtavan iso. Onneksi puut ovat sellaisessa paikassa, ettei tarvitse pitää kiirettä. 

Kävin kävelemässä aamupalan jälkeen ja palatessa moottorisaha olikin jo vauhdissa. Kannoin metsurille juotavaa, ja kun klapeja alkoi syntyä, niitäkin kuivumaan pinoon. Kyllä tuore puu on painavaa! Moneksi päiväksi työtä riittää ennen kuin puut ovat klapeina, mutta kiirettä ei ole. Vähän kerrassaan... Huomenna onkin tästä puuhasta välipäivä.

Keräsin myös piirakkamarjat pihapiiristä. Mustikkaa riittää vielä ja puolukkakin alkaa pikku hiljaa punertua. Sen keräämiseen ei vielä meillä päin kannat lähteä, kun ovat kuitenkin osaksi raakoja.

Iltapäivällä lopetettiin puuhastelut, syötiin ulkona ja ihasteltiin kaunista päivää. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja lempeä tuuli puhalsi. Kesäinen päivä!

Ihanat illat

Usein mökillä huomaa, miten ihania illat ja aamut ovat, vaikka päivä olisi kuinka sateinen ja kylmä. 

Eilen iltauinnilla vesi tuntui lämpimältä ja ilman lämpötila olikin paria astetta viileämpi kuin pitkään aikaan. Kurjet huutelivat lähipellolla, hämärä laskeutui ja taivaanrannan taakse paennut aurinko värjäsi näkymät kauniiksi. Navakka tuulikin tyyntyi. 

Illat alkavat jo aiemmin pimentyä, josta huomaa, että loppukesää eletään. Pihaan on tuulen mukana pudonnut kellertäviä lehtiä. Viikko vielä ja ollaan virallisestikin aloittamassa syksyä. Nyt se ei tuo haikeaa mieltä laisinkaan, kuten aiemmin. Kyllä eläkkeellä olo saa aikaan ihmeitä!

Saalista ikkunan läpi

 

Hirveä tömähdys mökin keittiön toiseen ikkunaan! Huh, hyvä ettei lasi mennyt rikki.

Olimme tekemässä kanan jauhelihasta kastiketta, kun kanahaukka lensi ikkunaan. Hyvä vainu ikkunankin läpi! Raukka vähän pökertyi ja jäi kyyhöttämään nurmikolle. Pää kääntyili, joten ei ihan sekasin tainnut olla. 

Otin ikkunan läpi muutamia kuvia ja pähkäiltiin lajia. Kana- ja varpushaukka ovat lähellä toisiaan ja nyt nähtiin vain selkäpuolta kunnolla. Kun onnekas otus kohosi yhtäkkiä siivilleen ja hävisi metsän siimekseen, olimme iloisia, että selvisi. Yhtenä vuonna mökin ikkunaan lensi vähän pienempi haukka, kuoli ikkunan väliin ja ulommainen lasi hajosi. Nyt ei onneksi.

Myöhemmin illalla kysyttiin yhdeltä lintuihin perehtyneeltä ystävältä lajimääritystä kuvan perusteella. Hänen mielestään se oli varpushaukka. Uskotaan!

Hitlerin tekojen vaikuttimet

Käsiini osui paperinkeräykseen menossa ollut kulahtanut ja teipattu kirja Adolf Hitleristä, jonka nappasin luettavaksi. Aihe ei tosin ollut mikään mukava, mutta lähetymistapa mielenkiintoinen. Nyt ei vellottu Hitlerin tekoja, vaan yritettiin selventää hänen tekojensa vaikuttimia, messiaskompleksia, kuolemanpelkoa ja muita erityispiirteitä. Hitlerin kauhutekoja ei käsitelty mitenkään muuten kuin mainintana, joka oli yksi syy tarttua kirjaan.

Psykoanalyytikko Walter C. Langer laati aikoinaan Yhdysvaltain tiedustelutoimiston pyynnöstä raportin Hitleristä sodan vielä ollessa käynnissä. Tästä raportista tehtiin kirja vuonna 1972. Kirjan lopussa on vielä historioitsija Robert Waiten jälkisanat, jossa hän mielenkiintoisesti ruotii Langerin näkemyksiä. 

Kirja oli raskas aloittaa, mutta kun alkuun pääsi, se imaisi nopeasti mukaansa. Mitään helppoa luettavaa se ei ollut, mutta äärimmäisen mielenkiintoista. Ainut osuus, joka minua ei juurikaan kiinnostanut, oli kuvaus Hitlerin seksuaalisesta suuntautuneisuudesta. Sille laitettiin analyysissä vahva paino, ja varmasti se osaltaan avartaa tämän kauhistuttavan diktaattorin psykologista profiilia.

Kirjan luettua hiipi mieleen pienoinen sääli Hitleriä kohtaan, joka kuitenkin nopeasti häipyi mielestä kammottavan kokonaisuuden taakse. On vaikea ymmärtää tätä lopulta ihmisraunioksi kehittynyttä henkiloä, joka sai valtavan suosion ällistyttävän puhetaitonsa ja sotilastaktikon kykyjensä vuoksi. Siltikin, miten ihmeessä kokonainen kansakunta juoksi hänen pillinsä mukaan, teorian, joka oli valhetta valheen perään aiheuttaen vain suunnatonta kärsimystä ja kuolemaa? Tätä on jälkikäteen vaikea pienen, tavallisen ihmisen ymmärtää...

Kiitollisuutta

 

Kuluneet pari viikkoa ovat olleet aivan ihmeelliset: Toiset lähtevät aamulla töihin ja minun "lomani" vain jatkuu. Rauhallisia aamuja, vesijuoksua, helteestä nauttimista, pieniä puuhia omassa tahdissa... En vieläkään oikein usko tätä todeksi! No, eilen tuli ensimmäinen eläke Kevalta, joka hieman konkretisoi tätä uutta aikaa.

Urkuviikko päätti neliviikkoisen konserttien lähes jokapäiväisen nautinnon. Nyt tekee mieli puuhastella muita juttuja. Nautimme ystävien luona savusaunaillasta sekä vihdoin ja viimein saimme neljännen koronarokotuksen, josta ei tullut onneksi mitään oireita. Lisäksi sain kunnian olla suvun nuorimman kanssa pianotunnilla, kun uusi opettaja toivoi vanhempia mukaan, mikä ei sinä päivänä ollut mahdollista. Täti sai kelvata. Menimme tunnin jälkeen kakkukahville meidän molempien lähestyvän nimpparipäivän kunniaksi, joka oli tosi hauska hetki. Sain samalla kuulla viidesluokkalaisen koulujuttuja. Koulu - mikä ihme se on?   ;>)

Mustikoitakin olen noukkinut omaan tarpeeseen. Jo toisena vuonna pihan rinteessä mökillä on ollut ihan sinisenään marjoja, joten todella helppoa on marjastaa. Muuten en erityisemmin pidä mustikan keräämisestä, mutta nyt se on ollut jopa hauskaa. Varsinkin kun minä olen kerännyt, ja sitä mukaa, kun poimuri on tyhjentynyt ämpäriin, ovat toiset, ahkerat kädet ne saman tien jo putsanneet. Ihanaa! 

Pikkulinnut ovat laulaneet kaikuja opettajilta, jotka ovat työn touhussa heti väsähtäneenä kaikesta alun hössäkästä. Tosin se sama on vielä hyvässä muistissa minullakin. Onneksi kouluelämä rauhoittuu alun jälkeen, jos ei mitään muita hökreemejä ilmaannu. Pysyisipä koronakin poissa luokista, mutta taitaa olla pelkkää toiveajattelua! 

Kiitollinen mieli on alkaneesta uudesta elämänvaiheesta. Tuntuu aivan ihanalta unelta, vieläkin. Saa tehdä mitä haluaa, ei ole paineita mistään ja lomailu lämpimässä kesäsäässä vain jatkuu. Ihmeellistä! Sanon kahden viikon kokemuksella, että eläkkeellä olo on oikein kuningatarelämää. Nautin niin jokaisesta päivästä!

Iltakuvia mökiltä

 

Kesäillat järven rannalla ovat silmää ja mieltä helliviä!

Vaikka päivällä sataisi, ovat usein aamu- ja iltamaisemat silti kauniita.

Suomen kesä - tulvillaan ihanuutta...

Mäntän kuvataideviikoilla

                                               

Mäntän kuvataideviikot ovat olleet käynnissä kaksi kuukautta. Vielä elokuu on aikaa tutustua nykytaiteen viimeisiin virtauksiin. Näyttelypaikka on Pekilo, mutta kaksi työtä sijaitsee Mäntän kirkossa ja joitain löytyy museo Göstan Taavetinsaaresta.

Tämän vuoden kuraattori on Markus Kåhre ja mukana on 25 taiteilijaa tai taiteilijaryhmää.

Mäntän kirkossa on Radoslaw Grytan kaksiosaisen Requiem-teoksen toinen osa ja tämä toinen sijaitsee Pekilossa. Kirkon teos on puhutteleva Jeesuksen ristiinnaulitsemiseen liittyvine välineineen, jotka hän on kaikki veistänyt eri puulajeista. Tässä toisessa osassa näyttää olevan mielestäni kyse asetelmasta, johon on haettu valmiita "ready made" -esineitä.

Koin ongelmaksi, että näyttelyssä oli vain näyttelyluettelo, mutta töiden kohdalla ei ollut mitään tietoa tekijästä, ei edes numerointia. Sen vuoksi olin vähän pallo hukassa moneen otteeseen, kun suurin aika olisi mennyt luettelon pläräämiseen ja siitä en laisinkaan näyttelyissä pidä.

Tänä vuonna mukana oli useita teoksia muusikoilta ja säveltäjiltä. Tässä Mikko Innasen teos Kaanon 12 saksofonille, jossa huoneen täyttää nuottitelineet ja kovaäänisistä tulevat sävelet. Näyttelyssä on myös Emil Holmströmin teos Scelsin piano, jossa on vain kaksi kosketinta ja sitä saa soittaa.

Kirkossa istuu lehterin kaiteella iso, musta kipsiveistos, joka on Vesa-Pekka Rannikon Palokärki. Sen rinnakkaisteos on Pekilon katosta löytyvä video Palokärki uneksii. Videosta löytyy kirkon yksityiskohtia, jos sillä silmällä osaa katsoa.

Viime vuoden näyttelyssä minua säväytti monet teokset, nyt jäin jotenkin haaleaksi. Paljon olen lukenut myönteisiä arvosteluita tämän vuoden kokonaisuudesta, mutta minä en tällä kertaa lämmennyt. Silti näyttely oli mukava katsoa.

Sadepäivä

 

Eipä paljon sinisiivet tai muut pörriäiset tänään lentele, sillä koko päivän sataa. Ihanaa! Sadepäiväkin on mukavaa kesää eilisen helteen jälkeen.

On välipäivä konserteista. Heräsin aamulla mökillä ihanaan, tuoreiden naanleipien tuoksuun. Keittiössä oli tehty aamupalaa varten leipomishommia ja aamu-uinnin jälkeen syötiin herkullisia leipiä.

Musiikkijuhlat ovat osaltamme ohitse, mutta huomenna alkaa meidän kesän viimeinen livemusiikkitapahtuma Mäntän XX urkuviikko. Huomenna illalla on avajaiskonsertti ja sitten joka päivä maanantaita lukuun ottamatta saamme nauttia jostain konsertista. Olemme olleet järjestämisvastuussa, joten ylimääräistä puuhaakin tulevaan viikkoon sisältyy.

Tänään luetaan kirjaa, katsotaan Jyväskylän rallia netistä, jos yhteydet toimivat, laiskotellaan ja saunotaan. Siinäpä puuhaa eläkeläisille yhdeksi päiväksi!

Uudet juhlat alkoivat

 

Kuhmo päättyi, mutta uudet juhlat alkoivat eilen. Nyt on vuorossa pianon ilotulitusta vajaan viikon verran. 

Mäntän musiikkijuhlien Varaslähtöön sain kavaljeeriksi suvun nuorimman, joka itse aloitti vuosi sitten pianonsoiton. Lentopallopoika ihan omasta halustaan hinkui pianon ääreen. 

Varaslähtö oli mestarikurssin päätöskonsertti, jossa esiintyivät nuorimmat lupaukset, monet heistä jo varsinaisia taitureita pianonsoitossa. Nuorempi yleisökin jaksoi hyvin kuunnella, kun solisteista osa oli lähes samanikäisiä.

Illalla Serlachius-museon Kivijärvi-salissa juhlat virallisesti aloitti Ossi Tanner - Tampereen pianokilpailun voittaja vuodelta 2017 ja pianoakatemian kasvatteja. Hän soitti Lindbergiä, Beethovenia, Chopinia sekä kantaesityksen ikätoveriltaan Robert Ruoholalta. Mielenkiintoista, vaikka en Lindbergistä niin pidäkään.

Tänään jatketaan festivaalin nuorilla taiteilijoilla: Kaika Niskakangas, Ahti Ihonen ja Ahti Alavillamo ovat silloin loihtimassa flyygelin monenlaisia sointeja. Säveltäjäniminä tässä konsertissa Clara Schumann, Beethoven, Boulanger, Skrjabin sekä Chaminade.

Puolta tuntia ennen konsertteja taiteellinen johtaja Niklas Pokki avaa konsertin sävellyksiä ja kertoo taiteilijasta. Se on kiva oivallus, ja ainakin eilen keräsi paljon kuuntelijoita.

Haa, eläkkeellä!

 

Eilen vetäistiin elokuun ensimmäisen päivän kunniaksi lippu salkoon. No, ei! Oikea syy oli eläkkeeni ensimmäinen päivä. Nyt on työ päätöksessään ja eläke virallisesti alkanut. Hauskaa! Syötiin ulkona aamupala ja ihasteltiin kaunista kesäpäivää. Kävin soutelemassa ja vähän katkottiin puiden taimia sekä versoja vääristä paikoista. Uitiin ja nautittiin lähes helteestä. Kiva päivä!

Tuntuu hassulta, kun some kuhisee opettajien vinkkejä toisilleen koulun aloitukseen ja mainokset hehkuttavat koulureppuja, mutta minua ne eivät kosketa. Vieläkin tuntuu kuin katselisi ihanaa unta, josta kohta herää todellisuuteen. Pitää vähän nipistää itseään vanhaan tapaan huomatakseen, että totta tämä on: Ei tarvitse loman viimeisinä päivinä rynnätä luokkaan järjestelemään pulpetteja ja raahaamaan koulutarvikkeita, ei enää kiirettä aamusella, ei haikeutta loman päättymisestä, ei sunnuntai-illan syndroomaa tai maanantain alavireisyyttä...

Eräs tuttava jutteli minulle sillä sävyllä, että on todella haikeaa, kun työni päättyy. Hän ei oikein tuntunut uskovan, kun vakuutin olevani iloinen "kuin pieni pupunen", suvun nuorimman repliikkiä lainaten. Tietysti on haikeaa, kun ei tapaa työyhteisön ihanaa väkeä, mutta itse työtä olen saanut tehdä enemmän kuin tarpeeksi. Puhdas ilo on vallalla!