Pyhäinpäivällä on ollut aina minulle tärkeä henkilökohtainen merkitys. Menetin molemmat isoisät jo lapsena ja isoäiditkin parikymppisenä. Isäni kuoli, kun olin 23-vuotias. Vanhemmat opettivat haudoilla käymisen kauniina tapana kunnioittaa poislähteneiden muistoa, josta olen kiitollinen.
Yleensä kuoron kanssa olemme osallistuneet tilaisuuteen, jossa jokaiselle vuoden aikana kuolleelle seurakuntalaiselle sytytetään muistokynttilä kappelissa. Tänäkin vuonna kynttilä tuotiin monelle tuttulle: työtoveri, naapureita, kuoroystäviä...
Tilaisuuden jälkeen sytytimme kynttilöitä suvun haudoille. Jo aiemmin vierailimme muutamalla kauempana sijaitsevalla hautausmaalla. Sää oli harmaa, mutta ei onneksi tuullut. Joskus myrskytuulen sattuessa pyhäinpäiväksi on sääli, kun kynttilät sammuvat tai kaatuvat. Omaiset ovat niitä kuitenkin rakkaudella sytyttäneet.
Onneksi halloweenit olivat jo taakse jäänyttä aikaa tältä syksyltä. Uutisissakin kerrottiin suomalaisesta pyhäinpäivästä, jonka soisi säilyvän tuleville sukupolville. Työssä ollessani en oppilaiden kanssa halloweenia juhlinut, mutta aiemmin syksyllä pidettiin kyllä kummituspäivä iltojen pimentyessä, jolloin luettiin jännittäviä tarinoita ja piirreltiin haamuja. Pyhäinpäivään en tätä halunnut missään nimessä sotkea. Mitä sitten kodeissa juhlivat, se oli jokaisen perheen asia.
Sankarihautausmaalla joka haudalle oli istutettu kanerva ja viime vuonna paikallinen ammattiopetus oli tehnyt haudoille kauniit hopeanväriset lyhdyt. Partiolaiset taisivat sytyttää sinne kynttilät, jos en väärin muista.
Illalla kuuntelimme Sävel on vapaa -ohjelmaa radiosta. Tuli kaunista pyhäinpäivään sopivaa musiikkia ja kuulimmepa sieltä myös tuttavien toivomuksen. Lähetimme perään heille tekstarina kiitoksen hyvästä toiveesta.
Kynttilät paloivat olohuoneen pöydällä ja parvekkeen lyhdyissä. Tästä illat vielä pimenevät kohti joulua.