Suuri kerä

 

Olimme perjantaina Tampereella ystäväperheen luona lounaalla ja samalla katsomassa heidän uutta, kaunista kotiaan kaupungin sydämessä. Oli ihana tavata pitkästä aikaa ja taivastella eläkeläisten vapaata elämää - vihdoin ja viimein meillä kaikilla.

Samalla poikettiin vähän shoppailemassa, vaikka huono siinä olenkin. Silmääni osui Seitsemän veljestä -langan isoja 200 gramman keriä alennuksessa. Meillä on vain tarjolla 100 g pieniä, joista en yhtään pidä. Ennen sai 150 g keristä tehdä rauhassa pitkävartisia sukkiakin, mutta nyt pitää aina miettiä, minkälaisiin sukkiin lanka riittää. Lisäksi lanka on ohentunut vuosien varrella ja on muutenkin laadultaan huonompaa kuin ennen. Annoin palautetta Novitalle, mutta turhaan: Kaukaan ei vastannut ja muutenkin oli hankala etsiä osoitetta, mihin sanansa olisi laittanut. Samaa ovat valittaneet muutkin.

Kun kutoo paljon, ei aina viitsi ostaa kalliita lankoja. Markettien langat ovat edullisia ja värejä on paljon. Tosin olen joskus pettynyt myös käsityöliikkeiden kalliimpiin lankoihin. 

Ryhdyin tekemään oranssinruskeasta langasta pitkävartisia sukkia, kun 200 g kerästä varmasti riittää. Löysin malliksi joskus aiemmin omasta päästä tekemäni harmaat sukat. Muunsin mallia taas vähän, jotta aivot saavat työtä eivätkä kutistu rusinaksi, kuten iäkäs kummitätini minua viisaasti neuvoi. 😂

Isäntäväen suloisuus

 

Pidän hurjasti kaikista eläimistä. No, totuuden nimissä en ihan kaikista, mutta karvaiset kaverit yleensä vievät sydämeni. Kylään mennessä tämä koiruus tuli heti ystäväksi, vaikka ensimmäisen kerran vasta tavattiin. 

Meidän suvun nuorilla on toinen koira jo yksivuotias ja toinen taitaa lähestyä kohta puolta vuotta. Ihania molemmat! Ehkä näen lähiviikkoina nuorimmaista - samojedineitiä. Se kasvaa ihan hurjaa vauhtia.

Niin, nykyään on yleistynyt käyttää eläimestä pronominia "hän". Minulle eläin on kyllä aina "se", vaikka omistaja hieman kohottaisi kulmiaan. Sanoin aina, että en ole omille kissoille missään tapauksessa äiti tai mamma, ja silloin omakin oli aina "se". 

Hmmm... Kylläpä tulikin ikävä meidän jo edesmenneitä kissakavereita Ossia ja Kuuta. Illin kuvaa ei nyt tähän hätään löytynyt.

  

Vaikka ei pakkasta olekaan...

 

Pakkaset eivät pauku, mutta silti on ihanaa väsätä villasukkia. Vielä viime talvena tuntui usein, että kutomiseen otettu aika oli pois jostain tärkeämmästä. Nyt eläkkeellä saa neuloa vaikka joka päivä hyvällä omallatunnolla ja iloisella mielellä.

Neuloin parit sukat strömsö-pipon mallilla, jonka viime talvena itse sovelsin sukaksi. Mukava tehdä ja hieman aivoillekin puuhaa, kun ei koko ajan ole vain pelkkää samaa neuletta.

Eilen aloitin jämälangoista ihan tavalliset, jotka varmaan valmistuvat huomenna. Mitähän sitten keksisi sukkarintamalla? 😍

Viikonloppu Helsingissä

 

Viikonloppuna pyrähdettiin Helsingissä. 

Ajellessa etelää kohti aurinko paistoi ja notkoissa sekä pelloilla oli sumuvanoja, jotka tekivät kuuran kanssa maisemasta todella kauniin. Myöhemmin sää pilvistyi eikä aurinkoa sen koommin näkynyt. Etelä-Suomessa oli lunta enemmän kuin meillä.

Jakaannuimme kahteen kohteeseen lauantaina. Sukulaisvauva Ilse kastettiin, ja iäkkään kummitädin luona vietettiin rauhassa aikaa sekä juhlittiin samalla kiinalaista uutta vuotta. Nuoriso oli pukeutunut kauniisiin, New Yorkin Chinatownista syyslomalla ostettuihin kiinalaismekkoihin. 

Helsingissä käydessä yleensä yövymme Hotelli Rantapuistossa meren äärellä. Nyt ei merimaisemista kyllä näkynyt mitään, kun harmaa sumuseinä oli heti rannassa vastassa. Aamupalalla onneksi paloi takassa tuli vanhaan tapaan, kun runsaasta herkkupöydästä nautimme. Huomasin yhden kokoushuoneen ovessa lapun "Opetushallitus" ja tunsin suurta mielihyvää, kun ei koskaan enää, ikinä, tarvitse niille kursseille osallistua!

Aika juuri ja juuri riitti asioihin, joiden vuoksi pääkaupunkiin ajeltiin. Sunnuntaina palasimme Kouvolan kautta ja haimme kaksi laatikollista hunajaa sukulaisista. Samalla saimme ihanat kahvit lammasleivillä höystettyinä.

Kiva viikonloppumatka, vaikka aikaa ei yhtään ollut ylimääräisille retkille. Ateneumiin olisi hieman mieli tehnyt.

Nuutinpäivän seurauksia

 

Meillä joulunaika päättyy nuutinpäivään, vaikka jotkut päättävät jo loppiaiseen. Keräilin viikonloppuna kyntteliköt  ja jouluvalot talteen odottamaan seuraavaa adventtia. Samalla huomasin, että joulutavaroiden säilytyspaikkana oleva yläkaappi kaipaa siivousta.

Tänään kävelyretken jälkeen päätin tyhjentää kaapin ja heittää sieltä roimalla kädellä tavaraa pois, jota en ole vuosikausiin tarvinnut. Miten sitten kävikään? 

Viimeistä laatikkoa nostaessani pois sen pohja alkoi pettää. Yritin nopeasti alas keittiötikkailta laatikko käsissäni sillä seurauksella, että koko hoito levisi lattialle ja minä myös. Löysin itseni sohvan ja kaapin välisestä raosta mukkelis makkelis roinan keskeltä. Kun luitani keräilin pystyyn, huomasin että laatikko oli osunut poskeeni, yksi sormi oli saanut siipeensä ja nilkasta oli tainnut iho mennä vähän rullalle. Onneksi ei sen kummempaa!

Yläkaappi on nyt siivottu, ihailtu poskeen tulevaa mustelmaa ja pidetty sormessa kylmää. Samalla on taivasteltu, kuinka nopeasti tässä iässä tasapaino pettää. Sormi on turvoksissa ja se alkoi illalla mustua, joten joku verisuonista on ilmeisesti ripsahtanut. Sain moitteita koheltamisestani, mutta pääasia - kaapin siivous - onnistui kuitenkin mielestäni varsin mallikkaasti. Kaksi isoa muovikassillista tavaraa päätyi lajitteluun eri roskiksiin. 😉

Lumitöitä

 

Lunta riittää...

Kahtena päivänä olen iltapäivällä kävellyt sisareni perheen pihaan ja tehnyt lumityöt etupihalta. Ajattelin, että työläisten on mukava tulla kotiin, kun ei ensimmäiseksi tarvitse tarttua kolaan ja lapioon. Vapaaherrattarelle se on ollut ihan hauskaa puuhaa, mutta ei ehkä jo päivän työssä raataneelle. Puolentoistatunnin reipas ulkona puuhastelu on tehnyt koko kropalle hyvää.

Mukavana sivujuonteena olen huomannut, kuinka ohi kävellessäni ihan vieraissa pihoissa lumikolaa lykkinyt on pysähtynyt vaihtamaan kanssani muutaman sanan. Ja minä en ole ollut suinkaan se keskustelun aloittaja! Ehkä lumikaaos - pieni yhteinen koettelemus - saa meidät puheliaammiksi kuin mitä todellisuudessa olemmekaan. 😊

Huomenna taitaa tulla välipäivä sateissa. Hyvä niin.

Päiväohjelman muutos

 

(kuva: Yle Areena)

Loppiaisaattona leppoisan aamupalan jälkeen päätin ryhtyä siivoamaan. Laitoin robotti-imurin hyörimään olohuoneeseen ja eteiseen. Tarkoitus oli, että imuroin itse muut huoneet. Toisin kävi!

Olen epeli hurahtamaan siivouspäivänä toisille raiteille, joten imuroinnin alkumetreillä käteeni osui lehti, jossa käsiteltiin paavi Benedictus XVI:n tulevia hautajaisia. Siivoaminen päättyi siihen ja ryhdyin Areenasta seuraamaan tilaisuutta.

Ensimmäisen kerran pitkään aikaan virassa oleva paavi siunasi edeltäjänsä. Viimeisten satojen vuosien aikana paavi on ollut kuolemaansa saakka katolisen kirkon johtajana. Nyt hautausseremoniaa johti paavi Franciscus. 95-vuotiaana menehtynyt Benedictus oli toivonut yksinkertaista seremoniaa ja pääsevänsä haudatuksi Pietarinkirkkoon edeltäjiensä tavoin.

(kuva: Yle Areena)

Vatikaanin aukio oli täynnä pappeja ja kansaa. Tilaisuus oli harras ja ilmiselvästi suurin osa keskittyi suremaan ja kunnioittamaan edesmennyttä paavia. Ehtoollinen kesti varmaan toista tuntia pitkälti. Ainut hartauden rikkonut asia oli aplodit, jotka taputtaen annettiin hetkellä, kun arkkua lähdettiin siirtämään sisälle kirkkoon. Jotenkin luterilaisen korvissa taputukset pilasivat tunnelman.

Olin vaikuttunut tilaisuudesta. Sen jälkeen imuria heilutellessani mietiskelin pitkään edesmennyttä paavia ja nykyistäkin. Katolisella kirkolla on pitkä historia ja kaikenlaista on matkan varrella tapahtunut - myös sellaista, jota ei voi hyväksyä. Silti hautajaiset toivat esille paavin valtavan vakaan aseman seuraajiensa silmissä ympäri maailman. Benedictusta arvostettiin ja kunnioitettiin.

Terveiset Unkarista

 

Kuulun siihen vähemmistöön, joka vieläkin rakastaa joulukorttien lähettelyä. En ole innostunut virtuaalisista korteista tai tekstiviesteistä.

Sain joulukortin Unkarista, kuten niin monena jouluna. 1990-luvun alussa ei meidän pikkukaupungissa ollut tietoakaan Suomi toisena kielenä -opetussuunnitelmasta, vaikka jo -80 luvun lopussa taisi kouluumme tulla ensimmäiset maahanmuuttajaoppilaat. Tosin tällä nimellä heitä ei kutsuttu. Kuntamme sairaala veti puoleensa lääkäreitä ulkomailta ja lapset tulivat kouluumme, eikä siinä ollut mitään ihmeellistä.

Muistan aina, kun pieni, iloinen tyttö tupsahti rinnakkaisluokkaamme ja sitä kautta musiikkikerhooni. Todella musikaalinen unkarilaistyttö, joka oppi ummikkona nopeasti suomen. Jo parin kuukauden jälkeen hän selitti suomeksi minulle välitunnilla: "Ajattele, ope, että tytöt hyppää vistiä unkarilaisittain, eikä meillä Unkarissa ole edes vistejä!" Niin, ei ollut S2-opea, opetussuunnitelmia tai valmistavaa opetustakaan apuna, mutta kuitenkin vieraskielisiä lapsia opetettiin ja kotoutettiin täyttä häkää. Keinot keksittiin itse ja iloittiin, kun oppilaat solahtivat nopeasti luokkaan kuin kalat veteen, ja kaverit opettivat suomen kieltä ja tapoja yhtä innokkaasti kuin henkilökuntakin.

Muistan veljekset, jotka todella puhuivat vain hepreaa. Kun he välitunnilla 30 asteen pakkasissa ryntäsivät pihalle sisävaatteissa ja oppivat samalla suomen sanan "takki", tervehdimme ensimmäisen viikon toisiamme aamulla tavatessamme aina: "Takki, takki!" Tosin kyllä sana huomentakin nopeasti tarttui sanavarastoon.

Pieni tyttö varttui aikuiseksi ja hänen kanssaan on pidetty monta vuosikymmentä yhteyttä. Hänellä on Unkarissa oma perhe ja työ, mutta suomen kieli on säilynyt loistavasti muistissa, vaikka ei hän sitä varmaankaan käytä kuin silloin tällöin. Joulukorteissa kerroimme lyhyesti taas kuulumiset, ja iloisia muistoja tulvahti mieleeni. 

Oman työni parhaita puolia on ollut saada pitää yhteyttä oppilaisiin vuosikymmenten aikana. Elämäntilanne muuttuu, mutta ystävyys säilyy.

Vielä joulunaikaa jäljellä

 

Milloinkaan ei ole niin rauhallista 

kuin heti joulun mentyä...

                                                                                  (Tove Jansson)