Iltakuvia mökiltä

 

Kesäillat järven rannalla ovat silmää ja mieltä helliviä!

Vaikka päivällä sataisi, ovat usein aamu- ja iltamaisemat silti kauniita.

Suomen kesä - tulvillaan ihanuutta...

Mäntän kuvataideviikoilla

                                               

Mäntän kuvataideviikot ovat olleet käynnissä kaksi kuukautta. Vielä elokuu on aikaa tutustua nykytaiteen viimeisiin virtauksiin. Näyttelypaikka on Pekilo, mutta kaksi työtä sijaitsee Mäntän kirkossa ja joitain löytyy museo Göstan Taavetinsaaresta.

Tämän vuoden kuraattori on Markus Kåhre ja mukana on 25 taiteilijaa tai taiteilijaryhmää.

Mäntän kirkossa on Radoslaw Grytan kaksiosaisen Requiem-teoksen toinen osa ja tämä toinen sijaitsee Pekilossa. Kirkon teos on puhutteleva Jeesuksen ristiinnaulitsemiseen liittyvine välineineen, jotka hän on kaikki veistänyt eri puulajeista. Tässä toisessa osassa näyttää olevan mielestäni kyse asetelmasta, johon on haettu valmiita "ready made" -esineitä.

Koin ongelmaksi, että näyttelyssä oli vain näyttelyluettelo, mutta töiden kohdalla ei ollut mitään tietoa tekijästä, ei edes numerointia. Sen vuoksi olin vähän pallo hukassa moneen otteeseen, kun suurin aika olisi mennyt luettelon pläräämiseen ja siitä en laisinkaan näyttelyissä pidä.

Tänä vuonna mukana oli useita teoksia muusikoilta ja säveltäjiltä. Tässä Mikko Innasen teos Kaanon 12 saksofonille, jossa huoneen täyttää nuottitelineet ja kovaäänisistä tulevat sävelet. Näyttelyssä on myös Emil Holmströmin teos Scelsin piano, jossa on vain kaksi kosketinta ja sitä saa soittaa.

Kirkossa istuu lehterin kaiteella iso, musta kipsiveistos, joka on Vesa-Pekka Rannikon Palokärki. Sen rinnakkaisteos on Pekilon katosta löytyvä video Palokärki uneksii. Videosta löytyy kirkon yksityiskohtia, jos sillä silmällä osaa katsoa.

Viime vuoden näyttelyssä minua säväytti monet teokset, nyt jäin jotenkin haaleaksi. Paljon olen lukenut myönteisiä arvosteluita tämän vuoden kokonaisuudesta, mutta minä en tällä kertaa lämmennyt. Silti näyttely oli mukava katsoa.

Sadepäivä

 

Eipä paljon sinisiivet tai muut pörriäiset tänään lentele, sillä koko päivän sataa. Ihanaa! Sadepäiväkin on mukavaa kesää eilisen helteen jälkeen.

On välipäivä konserteista. Heräsin aamulla mökillä ihanaan, tuoreiden naanleipien tuoksuun. Keittiössä oli tehty aamupalaa varten leipomishommia ja aamu-uinnin jälkeen syötiin herkullisia leipiä.

Musiikkijuhlat ovat osaltamme ohitse, mutta huomenna alkaa meidän kesän viimeinen livemusiikkitapahtuma Mäntän XX urkuviikko. Huomenna illalla on avajaiskonsertti ja sitten joka päivä maanantaita lukuun ottamatta saamme nauttia jostain konsertista. Olemme olleet järjestämisvastuussa, joten ylimääräistä puuhaakin tulevaan viikkoon sisältyy.

Tänään luetaan kirjaa, katsotaan Jyväskylän rallia netistä, jos yhteydet toimivat, laiskotellaan ja saunotaan. Siinäpä puuhaa eläkeläisille yhdeksi päiväksi!

Uudet juhlat alkoivat

 

Kuhmo päättyi, mutta uudet juhlat alkoivat eilen. Nyt on vuorossa pianon ilotulitusta vajaan viikon verran. 

Mäntän musiikkijuhlien Varaslähtöön sain kavaljeeriksi suvun nuorimman, joka itse aloitti vuosi sitten pianonsoiton. Lentopallopoika ihan omasta halustaan hinkui pianon ääreen. 

Varaslähtö oli mestarikurssin päätöskonsertti, jossa esiintyivät nuorimmat lupaukset, monet heistä jo varsinaisia taitureita pianonsoitossa. Nuorempi yleisökin jaksoi hyvin kuunnella, kun solisteista osa oli lähes samanikäisiä.

Illalla Serlachius-museon Kivijärvi-salissa juhlat virallisesti aloitti Ossi Tanner - Tampereen pianokilpailun voittaja vuodelta 2017 ja pianoakatemian kasvatteja. Hän soitti Lindbergiä, Beethovenia, Chopinia sekä kantaesityksen ikätoveriltaan Robert Ruoholalta. Mielenkiintoista, vaikka en Lindbergistä niin pidäkään.

Tänään jatketaan festivaalin nuorilla taiteilijoilla: Kaika Niskakangas, Ahti Ihonen ja Ahti Alavillamo ovat silloin loihtimassa flyygelin monenlaisia sointeja. Säveltäjäniminä tässä konsertissa Clara Schumann, Beethoven, Boulanger, Skrjabin sekä Chaminade.

Puolta tuntia ennen konsertteja taiteellinen johtaja Niklas Pokki avaa konsertin sävellyksiä ja kertoo taiteilijasta. Se on kiva oivallus, ja ainakin eilen keräsi paljon kuuntelijoita.

Haa, eläkkeellä!

 

Eilen vetäistiin elokuun ensimmäisen päivän kunniaksi lippu salkoon. No, ei! Oikea syy oli eläkkeeni ensimmäinen päivä. Nyt on työ päätöksessään ja eläke virallisesti alkanut. Hauskaa! Syötiin ulkona aamupala ja ihasteltiin kaunista kesäpäivää. Kävin soutelemassa ja vähän katkottiin puiden taimia sekä versoja vääristä paikoista. Uitiin ja nautittiin lähes helteestä. Kiva päivä!

Tuntuu hassulta, kun some kuhisee opettajien vinkkejä toisilleen koulun aloitukseen ja mainokset hehkuttavat koulureppuja, mutta minua ne eivät kosketa. Vieläkin tuntuu kuin katselisi ihanaa unta, josta kohta herää todellisuuteen. Pitää vähän nipistää itseään vanhaan tapaan huomatakseen, että totta tämä on: Ei tarvitse loman viimeisinä päivinä rynnätä luokkaan järjestelemään pulpetteja ja raahaamaan koulutarvikkeita, ei enää kiirettä aamusella, ei haikeutta loman päättymisestä, ei sunnuntai-illan syndroomaa tai maanantain alavireisyyttä...

Eräs tuttava jutteli minulle sillä sävyllä, että on todella haikeaa, kun työni päättyy. Hän ei oikein tuntunut uskovan, kun vakuutin olevani iloinen "kuin pieni pupunen", suvun nuorimman repliikkiä lainaten. Tietysti on haikeaa, kun ei tapaa työyhteisön ihanaa väkeä, mutta itse työtä olen saanut tehdä enemmän kuin tarpeeksi. Puhdas ilo on vallalla! 

Lempikukkia

 

Ojakärsämöt, kauraa ja vehnää - niin kaunista!

Luonnonkukat vähenevät, mitä pidemmälle kesä kuluu.

Onneksi kuitenkin luonnosta aina löytyy jotain poimittavaa maljakkoon.

Levollista aikaa

 

Aikaisemmin heinäkuun kääntyessä elokuuksi alkoi väistämättä loman lopun häämöttäminen kääntää ajatuksia töiden alkuun. Nyt - ihanaa vapautta ja levollisuutta! Toissailtana mökin laiturilla auringonlaskua katsellessa tuntui jokapäiväinen rauha ja riemu ihan käsittämättömältä: Työt eivät enää alakaan, vaan vapaus tehdä, mitä lystää värittää ilolla jokaista päivää. 

Laitoin takkaan tulen ja aloitin uudet sukat. Koko kesänä en ole neulonut, mutta nyt tuntui kivalta aloittaa taas rakas harrastus. Toiset opettajat miettivät jo täyttä päätä tulevan syksyn kiemuroita. Minä saan vain kutoa sukkaa, jos siltä tuntuu. Tämän asian ymmärtäminen taitaa viedä vähän aikaa. Vieläkin tuntuu, että kohta herään ihanasta unesta todellisuuteen... Mutta ei, totta on, että olen siirtynyt vapaaherrattareksi. Ah, miten hienoa!

Ukrainalaisia leivonnaisia

 

Vaikka suurin tyrmistys ja epäusko Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan on jo muuttunut piinaavaksi todellisuudeksi Euroopassa, vieläkin lähes päivittäin selailen Ukrainan sodan uutiset. Toivon ja rukoilen, että kauheus päättyisi, mutta huonolta näyttää.

Onkin hienoa, kun voi edelleen auttaa jotenkin. Tänään saimme ostaa SPR:n kahviosta ukrainalaisten tekemiä leivonnaisia. Oli suolaista ja makeaa - monenlaisina versioina. Vastaanottokeskuksemme asukkaat ovat laittaneet tuulemaan ja mikä parasta, ostajiakin oli tungokseen saakka.

Kuhmon matkan vuoksi pääsimme tutustumaan herkkuihin vasta nyt ja totesimme ne oikein hyviksi. Suolaisissa piirakoissa oli kaalitäyte ja makeissa omenaa. Varsinkin kakun muotoon tehty makea leivonnainen oli todella herkullinen. Tätä pitää saada lisää... Ainakin tiistaisin ukrainalaisten puoti on avoinna, ja pitääkin siellä ryhtyä säännöllisesti vierailemaan.

Tositarina Neuvosto-Karjalan rakentamisesta

 

Edesmenneen äitini kirjahyllystä löytyy vaikka mitä, kuten tämä tositarina, jonka tallensi Christer Boucht matkallaan Kanadassa ja Alaskassa.

Karjala kutsui kertoo Aino ja Eino Strengin uskomattoman elämän 1930-1940 -luvuilla. Vasta-avioitunut pariskunta lähti Kanadasta  rakentamaan Neuvosto-Karjalaa ja itselleen parempaa tulevaisuutta. Karu totuus paljastui perillä, ja päästäkseen parempaan elämään matka jatkui Amur-joelle, sieltä Kaukasuksen, Saksan ja Ruotsin kautta vuosien aikana takaisin Suomeen.

Valtiollinen poliisi aikoi sodan lopulla passittaa heidät takaisin Neuvostoliittoon, joten heidän piti vielä kerran paeta Torniojoen ylitse Ruotsiin ja sieltä Kanadaan, jonne he jäivät. Täällä kirjailija tapasi heidät vuonna 1968 ja päätti kirjoittaa avioparin tarinan kansien väliin.

Uskomatonta sinisilmäisyyttä, kovaa työtä, luottamusta parempaan ja sitkeyttä, siitä tämä seikkailukirja kertoo. Tarina ohittaa keskitysleirien kauheudet, mutta hirveiltä elämänkohtaloilta siirtolaisten elämässä ei voi välttyä. Silti kirjalla on onnellinen loppu. 

Tällaisen sota-ajasta henkilökohtaisesti kokemattoman, nykyajan kasvatin silmät avautuivat näkemään entisajan ihmisten kovaa elämää. Kaikki ei ole oikeasti ollut sitä, miltä sen värvärit ovat  kuvanneet.

Valitettavasti näin on nytkin. Eipä tarvitse muuta kuin lukea naapurin uutisia. Todellisuutta vääristellään ja pahasti!

Opettajana Alaskassa

Kuhmon kirjastossa on hylly, josta saa viedä tai tuoda siihen oman kirjansa. Otin luettavaksi vanhan roomaanin, joka kertoi Alaskan erämaakylään 1900-luvun alussa saapuvasta nuoresta opettajasta, kyläläisten ennakkoluuloista ja erämaan kovan luonnon asettamista haasteista.

Robert Spectin Tisha - erämaakoulun opettajatar oli helppolukuinen ja vangitseva. Välillä tuntui, ettei kirjaa kerta kaikkiaan voi laskea kädestään. Kahdessa päivässä sen luin.

Kun itse vietän opettajan kesälomaa, tutui oma työ lähinnä lasten leikiltä tämän kirjan opettajattaren hommaan verrattuna, varsinkin kun sitä piti talvella tehdä lähes 50 asteen pakkasessa sen aikaisissa vaatimattomissa oloissa. Huh! Onneksi olin syntynyt Suomeen lähes 50 vuotta myöhemmin! 

Jos kirjan jostain käsiinsä saa, se kannattaa lukea. Jännitystäkin löytyy...