Koiranäyttelyä harjoittelemassa

 

(kuva: Emma)

Suvun samojedi Freija oli osallistunut ensimmäiseen harjoitusnäyttelyyn pentuluokassa Joensuussa. Oli mennyt ihan kivasti, kertoi sisarentytär. Saa nähdä, urkeneeko näyttelyura ja innostuvatko asiasta. 

Kissanäyttelyt hullaannuttivat minut aikoinaan toimintaan mukaan, vaikka pentunäyttely oli vain kasvattajan vuoksi ohjelmassa. Ensimmäinen kerta avasi silmät mielenkiintoiseen harrastukseen, ja siitä alkoi 7 vuoden yhtäjaksoinen hauska rumba Suomessa ja Euroopassa, josta parhaimpana saavutuksena oli norjalaisen metsäkissani Eurooppa Premior -titteli.

Nähtäväksi jää, miten suvun nuoriso näyttelytoiminnasta innostuu. Kiva seurata heidän koiraharrastustaan, kun meillä ei enää karvajalkoja ole.

Kevätsukat

 

Taas liitin yhteen pikkukeriä, joita neulomisessa aina jää jäljelle. Etsin kaikki vihertävät, ja kevätsukat valmistuivat. Minusta ihan hauskat!

Nam!

 

Mielenkiintoista kuunneltavaa, osa 3

 

Tänään kuuntelin radiosta Yleltä Kulttuuriykköstä. Perjantaistudiossa olivat keskustelemassa Leena Virtanen, Jari Sedergren, Tiina Raevaara ja Outi Hupaniittu. Ohjelman juontajana oli Pia-Maria Lehtola. 

Kiira Korven esikoisrunokirja Hyppää vaan! oli aiheena ja erityisesti kirjan saama lyttäävä Helsingin Sanomien kritiikki, jonka oli kirjoittanut Arttu Seppänen. Ohjelmassa mietittiin Seppäsen Otavaan kohdistamaa arvostelua, kun kriitikon mielestä kirjaa ei olisi saanut julkaista laisinkaan eikä ainakaan runokirjana. Keskustelijat toivat myös esiin, että kritisoida pitää ja saakin, kun on kustannusyhtiön julkaisemasta kirjasta kyse. Toisaalta mietittiin, että Korpi on julkisuuden henkilö ja julkisuus myy, niin Otavassa kuin Hesarissakin, joten turha vähätellä kirjan arvoa. 

Viikolla on aiheesta kuulunut monenlaisia kannanottoja. Aamulehden kriitikko oli tyrmistynyt kirjan saamasta murska-arviosta. Otava on esittänyt oman näkemyksensä. Monet julkisuuden henkilöt ovat ilmaisseet halunsa ostaa kirja, esim. Maaret Kallio, Maria Veitola ja Alexander Stubb. Jari Sedergrenkin oli ohjelmassa sitä mieltä, että Korven kannattaa vaan kirjoittaa lisää kirjoja.

Jos kirja olisi tehty omakustanteena tai tekijä olisi ollut tuiki tuntematon, kukaan ei olisi puhunut mitään. Julkisuuden henkilöitä seurataan tarkasti, joten en ihmettele pöhinää kirjan ympärillä.

Ottamatta kantaa Kiira Korven teokseen, minua huvittaa nykyajan runot. Nykyään runoksi kelpaa teksti, joka on vain rivitetty runon muotoon ja oikeinkirjoitus saa olla vapaata. Tätä tyyliä Korpikin viljelee. Siis:

Nykyään

runoksi kelpaa

kaikki,

joka on vain

rivitetty 

runon muotoon

Enpä tiedä tästä tavasta kirjoittaa runoja. Ei kosketa minua. Jos näin määritellään, niin mikä tahansa kirjoitus kelpaa runoksi. Toisaalta sama on kuvataiteessa. Puupölkky, jossa on naula ja jipii: Alpo Jaakola teki veistoksen! (Jos nyt oikein muistan teoksen tekijän...)

Onneksi on vielä nykyrunoilijoita, joilla on idea, omintakeinen runon muotokieli ja kieliasukin tarkasti harkittu, on se sitten millaista tahansa. Niitä luen mielelläni -  puhumattakaan vanhoista runoilijoista, joihin tuo kuvakin vihjaa.

Kevätpäiväntasaus

Kevätpäiväntasaus: Auringon keskipiste siirtyy eteläiseltä tähtitaivaalta pohjoiselle. Pohjoinen pallonpuolisko on taas kallellaan aurinkoon päin, päivä alkaa vähitellen olla yötä pidempi ja valoisa aika lisääntyy varsinkin aamusta ja illasta. Nyt kevät edistyy vauhdilla,vaikka sää ei aina siltä näyttäisikään.

"Kevät keikkuen tulevi", sanoo vanha kansa. Tänään heräsin todella myöhään huonosti nukutun yön jälkeen. Join aamukahvia ikkunan äärellä ja mietiskelin, miltä päivän alku alkaa tuntua. Yhtäkkiä huomasin kaksi joutsenta lentämässä tuttua reittiä kaupungin keskustan vesistöjen yllä. Sää oli harmaa, sumuinen ja vähän räntääkin oli ilmassa. Lintujen valkoiset siivet hohtivat harvinaisen kauniisti tuhruista taustaa vasten. Minun kevääni todella harppasi ison askeleen eteenpäin ensimmäisiä joutsenia seuratessa.

                           

Roskiin menossa

 

Sain joulun tienoilla kirjan, joka oli menossa paperinkeräykseen. Onneksi kansia ei oltu vielä ehditty irrottaa. Otimme sen luettavaksi, kun Soile Isokoski on meillä kovasti ihailtu sopraano.

Kirja on jo vuonna 2007 ilmestynyt, mutta aiemmin se ei ole käteen osunut. Siinä kerrotaan sopraano Soile Isokosken ja pianisti Marita Viitasalon pitkään kestäneestä työtoveruudesta ja 20 vuoden työstä maailman arvostetuimmilla konserttilavoilla. Kirjan on kirjoittanut Harri Kuusisaari, Rondo-lehden päätoimittaja ja ponipuolinen musiikkivaikuttaja. Kustantamo on Minerva.

Kirjassa paneudutaan syvällisesti taiteilijoiden muusikkouteen, konsertteihin valmistautumiseen sekä heidän käsitykseensä sävellyksistä. Keskiössä eivät ole henkilöhistoriat, vaikka niitäkin sivutaan, vaan fokus on puhtaasti työnteossa eli musiikissa. Kirjassa on myös paljon kuvia, jotka mukavasti elävöittävät tekstiä. Ehkä kirja ei avaudu sellaiselle, jonka klassisen, erityisesti kamarimusiikin, tietämys tai kiinnostus on vähänlainen. Mutta jos itseäkin tämä musiikkilaji hurmaa, kirja on mielenkiintoista luettavaa. 

Mielenkiintoisia, erittäin taitavia ja menestyneitä sekä nöyriä muusikoita kumpikin.

Yliopistoni juhlii

 

Jyväskylän yliopisto viettää 160-vuotisjuhliaan. Minunkin opintoni veivät sinne vuonna 1980, ja pois astelin ylpeänä maisterin paperit kädessäni kasvatustieteiden tiedekunnasta vuonna 1984. Myöhemmin on ollut mukavaa kuulua yliopiston alumneihin ja seurata opinahjon vaiheita sekä tutkimuksia, lukea mielenkiintoisten ihmisten elämästä ja osallistua monenlaisiin tilaisuuksiin, välillä paikan päällä, välillä etäyhteyksin. 

Keskiviikkoiltana skippasin kuoron harjoitukset ja osallistuin yliopiston vuosijuhlaan. Siellä jatettiin huomionosoituksia, kuunneltiin juhlapuhe ja sitten oli oman Seminaarinmäellä syntyneen mieskuoron vuoro. Semmarit vetivät viihdyttävän tunnin setin.

Olin Tampere-talossa joulukuussa Semmareiden konsertissa, joten lähes kaikki laulut olin kuullut jo aiemmin. Oli vanhaa tuttua ja uutta. Show tietenkin kuorolle ominainen. Kiva juhla kaiken kaikkiaan!

Jyväskylän yliopistosta on monenlaisia muistoja: Milloin juostiin nälkäisenä luennolta toiselle iltamyöhään kassista pilkistäen luistimet, nokkahuilu ja keskeneräinen virkkaustyö. Pois lähtiessä piti vielä kiirehtiä ilmoitustaulun kautta, jos vaikka tenttitulokseni olisi siellä kaikkien ihailtavana. Ei ollut minkäänlaista tietosuojaa siihen aikaan. Kiire leimasi opintoja, teimmehän kaiken neljässä vuodessa valmiiksi. Tai eivät kaikki, mutta minä sain kuin sainkin suositusajassa opinnot loppuun, vaikka hieman kesäkuun puolelle venyikin. En ihmettele yhtään, että jo seuraavana vuonna opinnot oli jaettu viidelle vuodelle. Aivan liian pitkiä päiviä oli minun aikanani, kun aloitettiin päivä vartin yli 8 ja viimeinen luento oli illalla klo 18-20.

On myös mukavia muistoja: Pitkät keskustelut kahvilassa opiskelijakavereiden kanssa, ensimmäinen pizza oikeassa pizzaravintolassa, soluasunnon tuntematon kämppis, josta tuli ystävä, jonka kanssa vieläkin vaihdetaan joulutervehdyksiä, hyvä kirjatenttitulos ilman, että olisin edes kantta kirjasta nähnyt, innokas osallistuminen kuorotoimintaan... Ehkä parhaimpana opiskelun lomassa syntyneet ystävyydet.

Voi niitä aikoja! Nyt eläkkeen ensimmäistä vuotta viettäessä on käteeni osunut vielä opiskeluaikaisia luentoja. Ehkä nyt on aika niistä jo luopua. 

Onnittelut, Jyväskylän hieno yliopisto!

Tervetuloa kevät!

 

Kevään ensimmäinen kuukausi on alkanut. Pimeydestä on päästy eroon ja mielen valtaa keväiset asiat, vaikka ulkona talviselta näyttääkin ja luultavasti vielä monta viikkoa. Silti huomaan, että pienet siiventyngät alkavat puskea selästä esiin ja lisääntynyt valon määrä virkistää huimasti.

Mieleltäni en ole minkään sortin viljelijä, mutta kevätpuuskassani intouduin ostamaan tillin ja krassin siemeniä. Ihan ajattelin kukkia jopa esikasvattaa, ennen kuin laitain ne mökillä maahan. Saa nähdä, jatkanko suunnitelmaani, vai jäävätkö siemenet pussiin odottamaan seuraavaa höpsähdystä.

Lapsena vannoin äidin pitkää porkkanapenkkiä kitkiessäni, että ikinä en kasvata mitään siemenistä saatika perusta kasvimaata. Aika hyvin lupaus on pitänyt. Kesäkukkia piharuukkuihin ja vähän basilikaa, tilliä ja persiljaa laatikkoon. Siinä minun ihana puutarhani!

Villasukkakävelyllä

 

Neuloin pienistä jämänyttyröistä ihan kauheat, iloisenkirjavat villasukat, mutta niillä oli oma, tärkeä tarkoituksensa: villasukkakävely lumihangessa. Sisarentyttö oli kokeillut monet päällekkäiset sukat jalassa kävelyä ulkona jo ennen joulua ja kehui sitä kovasti minulle. Vasta nyt sain aikaiseksi kokeilla.

Sunnuntaina mökiltä lähtiessäni laitoin neljät villasukat jalkaan ja kengät koriin. Sitten vain sukkasillani kävelin mökkitietä autolle noin kilometrin verran. Kylläpä tuntui hauskalta: Ihan kuin olisi paljain jaloin kävellyt, paitsi että ei jalkapohjia pistellyt laisinkaan. Sukissa oli hyvä kitka ja jalat sekä sukat olivat kävelyn jälkeen ihan kuivat. Tiellä oli neulasia, mutta ne eivät olleet tarttuneet sukanpohjiin. Vain yhden neulasen jälkeenpäin irrottelin.

Metka kävely ja hauskat jäljet jäivät tielle. Ensi kerralla tepastelen niillä mökin pihassa.

Pieniä suuria iloja

 

Kylläpä on ollut ihanaa nauttia aurinkoisista kevättalven päivistä niin mökkimaisemissa kuin kaupungin rantapoluilla vaellellessa. Koululaiset viettävät meillä talvilomiaan ja iloitsen suvun nuorista, jotka pääsivät irti koulusta, opiskeluista ja töistä. Kuusamon maisemat Rukalla lepuuttavat niin mieltä kuin virkistävät kehoakin. Helpottunut mieli oli myös tieto 11 tunnin lennon onnellisesta laskeutumisesta Intian valtameren rannalle. Siellä sitä vasta aurinko ja lämpö helliikin onnellista matkalaista kolmen viikon ajan.

Oli taas mukava kokoontua eläkeläisopettajien kanssa helmikuun lounaalle yhdessä. Hyvä ruoka, erinomainen palvelu opetusravintolassa ja mahtava seura saivat ajan kulumaan kuin siivillä. Kiva odottaa jo seuraavaa kertaa aasialaisen ruoan äärellä.

Perjantaina kuuntelin rauhankelloja, kuten niin monet muutkin. Olen kiitollinen, että länsi jaksaa yksimielisesti edelleen tukea Ukrainan rohkeaa kansaa taistelussaan oman vapautensa ja meidänkin puolesta. Kunpa sota loppuisi ja oikeudenmukaisen rauhan aika koittaisi!

Eläkkeellä jopa minä jaksan laittaa ruokaa kaikessa rauhassa. Nyt, kun olen joitain viikkoja vastuussa omasta ruokahuollostani ihan vain itsekseni, tein ison lautasellisen yksinkertaista salaattia. Vihreää, tomaattia, omenaa, oliivia, juustoa ja ranskalaista salaatinkastiketta maistui oikein hyvin tuoreen vaalean leivän kanssa.

Hassua, kun pajunkissoja on löytynyt jo helmikuun alkupuolelta saakka. Iloiselta tuntuu niitä kävelylenkillä katsella: Kevät tulee ja pääsiäinen lähestyy - varmoja kevään merkkejä!