Ranskalaista

 

Luin Anneli Vehkoon romaanin Kaksi askelta kaipuuseen. Kirja kertoo pariskunnasta, joista toinen on suomalainen ja toinen Ranskasta kotoisin. Pariskunta oli ensin asunut Suomessa, mutta lapsen lennettyä pois pesästä, he päättivät muuttaa Ranskaan miehen kotitaloon.

Kirjan kieli on rikasta ja oli mielenkiintoista lukea nykyajan Ranskan elämänmenosta, kulttuurista ja tavoista. Jotenkin vaan arvasin ennalta romaanin juonen. 

Samana päivänä, kun sain kirjan luettua, tuli Radio Yle 1:ssä Sari Valton ohjelma Miksi ranskalaiset eivät liho? Voisimmeko oppia jotain heiltä? Vieraana ohjelmassa oli ranskanopettaja Jarmo Kehusmaa ja toimittaja Annastiina Heikkilä, joka on toiminut Ylen kirjeenvaihtajana Ranskassa.

Ohjelmasta jäi erityisesti mieleen, että ranskalaiset eivät napostele ruokailujen välillä, sekä kouluruokailun vertailu suomalaiseen. Ranskassa kouluruoka on maksullista ja ehkä sen vuoksi ihan toisenlaista kuin meillä. Se mukailee soveltaen vanhoja, vieläkin käytössä olevia ranskalaisia ruokaperinteitä (alkupala, pääruoka, juusto ja jälkiruoka). Aikaa on runsaasti syödä. Toista on meillä: Puoli tuntia, josta puolet menee siirtymiseen ja jonottamiseen. Vierailijat ihmettelivätkin, kun Suomessa on liikkuvat koulut, positiiviset pedagogiikat ym., mutta ruokailuun ei kuitenkaan satsata samalla mitalla. Mutta onhan lounas meillä maksuton, joten jotain hyvää sentään. (Tosin minä en ole koskaan saanut työssäoloaikana huonoa kouluruokaa, päinvastoin! Oikein maukasta oli aina, tavallista hyvää perusruokaa.)

Tulipa tällä viikolla oikein iso pläjäys ranskalaista kulttuuria ja tapoja!

Toukosiunaus

 

Olen aina halunnut maalla päästä mukaan toukosiunaukseen. Työssäoloaikana se ei koskaan ollut mahdollista, mutta nyt löytyi sopiva aika ja paikka. Satuin vielä tapaamaan torilla tilan emäntää, joka jo siellä toivotti tervetulleeksi mukaan.

Sää oli hiukan epävarma sateen suhteen, mutta sade taukosi juuri sopivasti tilaisuuden alkuun. Vieraille kerrottiin, että toukosiunauksen historian aikana koskaan ei ollut satanut, eikä satanut nytkään. Tilalle oli tullut noin 50 ihmistä mukaan, joten autojenkin määrä oli melkoinen.

Olin varannut saappaat autoon, mutta tilaisuus pidettiinkin pellon sijaista talon pihamaalla. Tilan isäntä kertoi talon historiasta ja toukosiunauksen perinteistäkin kuultiin esitys. Kuoro lauloi, runoja lausuttiin, tuttuja virsiä laulettiin ja tärkein oli tietenkin seurakunnan kappalaisen suorittama siunaus. Jyvät olivat kauniissa, vanhassa kylvövakassa.  Isäntäpari sai istutettavaksi omenapuun perinteiden mukaisesti ja lopuksi pihamaalla juotiin maukkaat kahvit leipomuksineen. Tuttujakin tapasin. Oli mukava vaihtaa kuulumisia. Linnut lauloivat, järveltä kuului joutsenten ääni ja kurkikin huuteli.

Olin iloinen, että pääsin vihdoinkin mukaan toukosiunaukseen. Oli hieno kokemus!

Kevätnäyttely

 

Autere-opiston ahkerat harrastajat pitivät taas jokakeväisen näyttelyn aulagalleria Vikmannin näyttelytilassa.

 

Esillä oli niin käsitöitä kuin maalauksiakin ja monenlaisia tekniikoita.

Ahkeria harrastajat ovat taas talven aikana olleet, joten näyttelyitä oli useampia eri paikoissa.

Minä kävin katsomassa vain tämän yhden, mutta siinäkin oli paljon tutkittavaa ja ihailtavaa.

Kiitos kivasta näyttelystä - taas kerran!

Mökillä taas

 

Mökkikausi on alkanut! Jipii, on tämä vain niin ihanaa villin siivousurakan ja puunauksen jälkeen. Vapun aika menikin niissä touhuissa.

Tänään kuuntelin pihassa tiltalttia ja samalla kuoroon yhtyi käki, jota kuulin ensimmäistä kertaa tänä keväänä. Käki on pitkän matkan muuttaja ja talvehtii Saharan eteläpuolella Afrikassa. Tuntuu uskomattomalta, että sieltä se vaan on pienillä siivillään jaksanut lentää taas tänne Pohjolaan.

Valkovuokot vielä paikoin jaksavat avata kukkiaan, vaikka muutamissa kohdissa kukinta on jo ohitse. Tervalepissä on pienet silmujen alut, mutta koivuissa jo pikku lehdet. Mustikka aloittelee kukintaansa. Kevät harppaisi aimo askeleen eteenpäin, jos sataisi vettä, mutta hyvin kuivaa on ollut. Huomisesta lähtien pitäisi ropsautella muutamina päivinä oikein kunnolla, mikä on hyvä asia. Sitten viherrys puhkeaa kukkaan.

Robotit saapuivat

 

Ruokarobotit ovat saapuneet pikkukaupunkiimme. Ne näyttävät olevan heti täydessä toiminnassa, kun niitä näkyy siellä täällä huristelemassa tai skannailemassa ympäristöään miettiväisen näköisinä. Onhan ne ihan söpön oloisia. Pikkupojat ajavat pyörällään niiden perässä, kuitenkin kunnioittavan matkan päässä, etteivät häiritse robotin toimintaa. 

Satuin kuulemaan, miten naapuritalossa asiakas otti ostoksensa robotista, ja kiitokseksi kone rallatteli Suomen euroviisua. Johan on ihmeellinen otus! 

Mieli lepää

 

Lauantaina kävin Serlachius-museo Kartanossa. Paviljongin näyttelyt olinkin jo nähnyt aiemmin, mutta halusin vielä kuunnella Milja Viidan elokuvainstallaation musiikkia. Kone hurisi niin kovaa, että sain vastamelukuulokkeet, jotka häivyttivät koneen metelin pois.

Kartanonkin kolusin nopeasti. Ei voi koskaan jättää väliin vanhaa  ja kultakauden taidetta!

Vaikka välillä vähän sataa tihutti, kiersin myös Taavetinsaaren. Siellä oli matalan vedenkorkeuden vuoksi Urho Heinäsen veistos Kosto vuodelta 1915 kunnolla näkyvissä. Usein sitä ei erota laisinkaan tai sitten vain vähän päälakea. 

Valkovuokot kukkivat, vaikkakin supussa sään vuoksi. Penkkikin kutsui istahtamaan, mutta tällä kertaa kävelin sateessa ja koleudessa rivakasti ohi. Toisen kerran sitten!

Niin sydäntä särkevää

 

150 vuotta

 

Serlachius-museo Pääkonttorilla juhlittiin tänään Gösta Serlachiuksen 150-vuotispäivää. Talo oli saanut uudenlaisen päätykolmion Anssi Kasitonnin kädestä. Pienoismallikin oli heti aulassa vastassa.

Tarjolla oli kakkukahvit, synttärisankariopastuksia, historioitsija Oula Silvennoisen esitelmä ja yleisökeskustelu. Tietenkin sai tutustua koko talon näyttelyihin. Väkeä oli liikkeellä runsaasti ja kaikki oli todella mielenkiintoista. 

Rauhassa kiertelin vielä uuden Anssi Kasitonnin näyttelyn Below Zero Finnish. Hajuvesistä moottoriveneeseen - monenlaista uutta oivallusta oli häneltä esillä.

Hiljenevästä kaupunkimiljööstä kertoi Viljami Heinosen ensimmäinen yksityisnäyttely museossa: Somewhere in Between. Elämän kolhimia, luontoa ja keltatakkinen... Aika hienoja, suuria töitä - ajatuksia avaavia minun mielestäni.

Vähän uupuneena palasin kotiin, sillä aamu ennen juhlia oli ollut hektinen: kerrostalossamme viemäritukos ja vedet poikki aukaisun ajan. Hyvä, etten jäänyt suihkuun shampoot päässä! Kaksi minuuttia sieltä tuloni jälkeen vesi katkesi. Vähän vasenkätiseltä tuntui aamutoimet ilman vettä, vaikka litran sain liritettyä vettä kannuun ennen kuin kokonaan ehtyi. Loppu hyvin, kaikki hyvin, mutta varautuminen tuli taas mieleen. Taidan hakea pullovettä kotiin heti huomenna vastaisuuden varalle, vaikka kauppa onkin ihan lähellä. 

Mökkipuuhia

 

Olen nauttinut useista huhtikuun aurinkoisista päivistä mökillä. On niin ihanaa talven jälkeen katsella jäistä vapaata järvenselkää, seurata valkovuokkojen ja krookusten ilmestymistä sekä tutkailla lintumaailman kuulumisia. Yötä en ole vielä ollut, kun ensin pitää siivota. 😉

Vesi on todella alhaalla. Meille se on ihan ok, kun on syvä ranta. Vesi ei pääse pakenemaan, mutta toista on matalissa rannoissa, joissa vesiraja saattaa olla monen metrin päässä rantaviivasta. Hanhia lenteli, välillä joutsenia ja perhosia, töyhtöhyyppä oli pellon reunassa ja tiellä asteli teerikukkokin arvokkaan näköisenä. 

Mökkisiivous on käynnistynyt, jotta pian pääsisi muuttamaan rannalle kevään etenemistä tarkkailemaan. No, säitä hieman tutkailen. Ensi viikonloppuna on jopa yöllä lunta tiedossa, joten jos se toteutuu, aion vielä odotella hieman. En kyllä ryhdy lumisateessa isännänviiriä salkoon nostelemaan!

Pilvilinna

 

Pikkukaupunkimme ensimmäinen kerrostalo on nimeltään Pilvilinna - viisikerroksinen ja aikoinaan hurjan korkea. Se rakennettiin vuonna 1936 ja oli moderni, funkkistyylinen rakennus.

Ensimmäisellä luokalla ollessani kävelin joka päivä kouluun tämän talon ohitse. Luokkakaverini asui siellä ja olin vähän kateellinen, kun hänellä oli niin lyhyt koulumatka. Ei minullakaan kilometriä pidempi ollut, mutta kun on lyhyet lapsen jalat, niin sekin matka tuntui joskus pitkältä.

Nyt Pilvilinnan tarina on koottu kirjaksi, jonka on kirjoittanut Arto Huhtinen, yksi talon nykyisistä asukkaista. Kirjaa on painettu vain 90 kappaletta ja jokainen on numeroitu. Sain metsästettyä kirjan tälle ekaluokan koulutoverilleni ja opus on kohta matkalla kohti Espanjaa. Mukavia lukuhetkiä sinne Välimeren rannalle!

Jäät lähtivät

 

Kuinka riemullista onkaan, kun mökkijärvi vapautuu jääkannestaan! Nyt se tapahtui pääsiäisen aikoihin ja jo huhtikuun alussa. En muista, että milloinkaan ennen näin aikaisin olisivat jäät hävinneet. Yleensä on pitänyt odottaa toukokuun alkuun.

Kevät aina hurmaa ihanuudellaan!

Kylvöksiä

 

Nouseekohan sieltä mitään? Näin aina mietiskelen, kun mustan mullan syövereihin olen siemenen kylvänyt. 

Ajan kanssa kevään ihme kuitenkin toteutuu ja samettiruusut lähtevät kasvuun. 😊

Ps. Tämän kevään kylvöksistä ei tullut yhtään mitään, harmi! Kuukauden niitä kastelin ja kurkistelin, mutta lopulta heitin pois. Varmaan siemenissä oli jotain häikkää tai sitten kylväjässä...

Pääsiäisen aikaan

 

Talvi on mennyt,

sade on lakannut,

se on kaikonnut pois.

Kukat nousevat maasta,

laulun aika on tullut,

joka puolella huhuavat metsäkyyhkyt.

(Laulujen laulu)

Lehti puhkeaa jo puihin,

valkoruusut aukeilee.

Sulaneella sydämellä 

laulaa toukomettiset,

(Virsi 105)

Hyvää pääsiäistä!

Uusi taulu

 

Kirsti Kata: Jäljennös F. von Wrightin teoksesta Näköala Haminalahdelta.

Olen itse asettamassani taulujen ja kirjojen ostokiellossa, sillä niitä on jo aivan liiaksikin. Nyt tein kuitenkin poikkeuksen.

Isoäitini on nuoruudessaan ollut Haminalahden kartanossa työssä muutaman vuoden. Olin kerran mukana Kuopion suunnalla, kun mammaa jo iäkkäänä viemme katselemaan entisen työpaikkansa maisemia. Vahinko, etten enää muista niitä mamman kertomuksia. 

Nyt tuli mahdolliseksi hankkia jäljennös Ferdinand von Wrightin teoksesta Näköala Haminalahdelta. Pyörsin pyhät päätökseni ja ostin sen mökille. Nyt voin Anna-mammaa muistella tätä teosta katsellessani. 

Alkuperäinen teos on vuodelta 1853 ja kuuluu Ateneumin kokoelmiin. Se oli ensimmäisiä maalauksia maassamme, jossa suomalainen järvinäköala kuvattiin korkealta katsottuna ja liittyy isänmaan rakkauden heräämiseen. Sitä ennen luontoa Suomessa oli ajateltu jokseenkin vähäpätöisenä. Sakari Topelius intoutui pitämään taulua jopa Maamme-laulun uutena säkeistönä.

Kiitos Kirsti, kun teit tämän teoksesi hankkimisen mahdolliseksi! Taulu pääsi hyvään kotiin ja on meille merkityksellinen. 🙏

Opelounaita

 

Koulussa syötiin koululounaita yhdessä oppilaiden kanssa. Niistä minulla ei ole ollut koskaan pahaa sanottavaa - ihan maittavaa arkiruokaa saatiin. Nyt eläkkeellä ollessa käymme yhdessä lounailla eläkeläisopettajien kanssa noin kerran kuukaudessa.

Olemme syöneet pääasiassa opetusravintolassa teemoittain, välillä jossain muuallakin. On ollut kreikkalaista, irlantilaista, ranskalaista ja vaikka mitä muita kokonaisuuksia, vuoden juhlia unohtamatta. Maistuvia ovat kaikki menut olleet ja kaupan päälle kaunis kattaus, pöytiin tarjoilu ja ystävällinen huomaavaisuus harjoittelevien nuorten osalta.

Toukokuussa vierailemme vielä viinituvan parsaviikoilla. Sitten pitääkin odotella opelounaita kesän yli seuraavaan kertaan.

Talvihäät

Talven kohokohta oli sisarentyttären häät Pohjanmaalla Kinnulan kirkossa ja tunnelmallinen hääjuhla ravintola Pikku Peurassa Lestijärvellä. Olen niin onnellinen hääparin puolesta, että ovat löytäneet toisensa ja saivat viettää ihanat häät talvisen luonnon keskellä.

Tämä juhla oli minulle toisella tapaakin merkityksellinen: Nuorista suurin osa oli entisiä oppilaitani. Sain tavata pitkästä aikaa "luokallisen" fiksuja nuoria naisia ja miehiä sekä kuulla heidän nykyisestä elämästään. Oli niin mukavaa jutella! Eipä sulhanenkaan muinoin osannut aavistaa, että omissa häissään tapaa entisen opettajansa, jonka kanssa samassa luokkahuoneessa vuosia vietti yhdessä. 

Ei ollut vain häät vaan myös suuri luokkakokous. 😉

Kiitos Emma ja Lassi! Love forever...💕

Aamulla

 

Pakkasen kuorrutus

 

Euron kukka

 

Joulun jälkeen kävin kaupassa ja siellä myytiin loput amaryllikset eurolla. Vaikka nämä eivät ole lempikukkiani, otin kuitenkin yhden purkin mukaani. Ajattelin, että se tuskin avaa kukkiaan, mutta kuinkas kävikään: Nyt yksi kukkavana on avannut neljä nuppuaan ja vielä kaksi vanaa on tulossa. Nämä loput näyttävät kasvavan hitaasti, joten niiden suhteen olen hiukan epäilevä. Ehkä helmikuussa voi olla kukat auki - tai sitten ei... 

Hauska yllätys kuitenkin, että näin paljon silmäniloa siitä halvasta purkista nousi.😀

Surullista maailman menoa

 

Havitellaan toisen valtion maa-alueita, pommitetaan surutta siviilikohteita, ryöstetään vieraan vallan hallitsija, katkotaan tärkeitä merenpohjan tietoliikennekaapeleita, häiritään lentoliikennettä, annetaan tekoälyn suoltaa muokattuja seksualisoituja riisuntakuvia, mielenosoittajia uhataan teloittaa... 

Käsittämätöntä toimintaa maailmalla!

Enpä kymmenisen vuotta sitten arvannut, millaista valtioiden toimintaa tänä päivänä ihmetellään. Vuoden 2014 Krimin miehitykseen olisi pitänyt voimakkaasti reagoida sen sijaan, että länsimaat vain jäivät ihmettelemään tapahtumia. 

Nyt on lähtenyt liikkeelle sellainen vyöry valtioiden oman käden oikeuksia, että ihan äimistyttää, mihin tämä johtaa. Sääntöpohjainen järjestys ja liittoumat ovat kriisissä. Suomi ei ole sivustakatsoja vaan keskellä tätä myllerrystä Euroopan osana. Maailma ei tästä palaa enää entiselleen. Voiko muutama valtioiden johtaja edelleen toteuttaa päähänpistojaan mielin määrin kenenkään pysäyttämättä? Mitä tapahtuu tulevaisuudessa?

Espanjalainen ateria

 

Me jakauduimme tammi-helmikuuksi kauas toisistamme. Toinen nauttii kävelystä ja maisemista tutussa kohteessa etelän lämmössä ja minä täällä kotona. Mukaan olisin voinut tietenkin mennä, mutta suorien lentojen puuttuminen oli syy olla lähtemättä mukaan edes lyhyemmäksi ajaksi, kun kahta kuukautta en olisi jaksanut kuitenkaan vierailla mailla viettää.

Päätin tänään ilahduttaa itseäni espanjalaisella ruoalla Bistro Intolassa. Lumisade leijaili kävellessä maahan, mutta vain -6 lämpötilana oli juuri sopiva päiväkävelyyn.

Valitsin alkuruoaksi tapaksia, pääruoaksi chorizon ja jälkiruoaksi omenatorttua. Alkujuoma oli maistuva, vaikka unohdin kysyä, mitä se sisälsi. Pääruoan kanssa saimme myös lasillisen alkoholitonta punaviiniä.

Ruoka oli oikein maukasta ja sitä oli juuri sopivat annokset. 😋 Yhtään en olisi jaksanut enempää. Tällä kertaa oli taas pöytiin tarjoilu, josta erityisesti nautin. Kiitos päivän tähtihetkestä kauniin kattauksen ja ystävällisen palvelun äärellä!

Kärvistelyä

 

Minulle on ongelmia aiheuttanut ihan muu kuin kova pakkanen. Vuoden päättyminen toi mukanaan oikein kunnon riesan: vyöruusun. Ihan puskista tuli koko tauti, vaikka isällä ja äidillä se aikoinaan oli. En ollut kuitenkaan omalla kohdalla uhrannut ajatustakaan tälle riesalle. Ja todellinen kärvistely se kyllä on hermokipuineen!

Vesirokon sairastaneilla virus jää aina lepotilaan aivo- ja selkäydinhermojen takajuurten tumakkeisiin ja aktivoituu sieltä yleensä iän, stressin tai immuniteetin heikentymisen vuoksi. Lääkärini sanoi, että ikä on se tärkein syy: Yli 50-vuotiailla on ikääntymisen vuoksi yhä suureneva riski saada tämä ikävä vaiva. Yhden vyöruusun on sairastanut 50-vuotiaista 5 %, 70-vuotiaista jo 10 %, 80-vuotiaista 20 %. Sen voi myös sairastaa kahdesti tai useammin elämänsä aikana. Oireet tulevat yhden tuntohermon alueelle, harvemmin kahden tai kolmen. Vaiva esiintyy vain toisella puolen kehoa. Sairaus ei tartu toisiin ihmisiin ja vyöruusurokote estää sairastumisen.

Yhtäkkiä huomasin selässä oikean lapaluun alaosan olevan kipeä. Siitä kipu levisi kainalon alta oikeaan rintaan. Iho oli niin hellä, ettei olisi halunnut sitä koskettaa laisinkaan. Neljän päivän jälkeen huomasin illalla selässä pientä ihottumaa. Aamulla olikin jo kiire lääkäriin.

Meillä Pirha toimi kuin ajatus, suuri kiitos siitä! Soitin klo 8 kiireelliseen hoitoon, heti käskettiin tulla, enkä ollut edes ehtinyt takkia kunnolla naulakkoon laittaa, kun jo lääkäri huuteli sisälle. Viruslääkitys ja hermokipuun toinen lääke oli apteekin kautta kotiin viemisinä.

Parin päivän päästä alkoi raastava hermokipu jossain syvemmällä elimistössä. Onni oli, että hiljaa paikallaan ollessa kipu vaimeni, tosin ihon pintakipu oli koko ajan ja nukuin yöt levottomasti. Viruslääkettä piti ottaa viisi kertaa päivässä. Tiesin, että hermokipuun annettu Lyrica sopii minulle huonosti, samoin lääkärin ensin ehdottama Tramal, josta tiukasti kieltäydyin, koska menen ihan sekaisin siitä!

Tässä sitä on nyt kolmatta viikkoa kärvistelty! Onneksi ei tullut kuumetta. Pahin hermokipu ja väsymys kesti onneksi vain 5 päivää ja nyt on olo muutenkin parempi. Ihottuma jäi hyvin pienelle alueelle. Saa nyt nähdä, kuinka kauan näitä lievempiä hermokipuja kestää. Yleensä aikaa kuluu 3-4 viikkoa, ennen kuin tauti on poissa. Viruslääkkeen tarkoitus on estää jälkisäryt, jotka voivat pahimmassa tapauksessa kestää kuukausia, jopa vuosia. Kääk!

Mitä tästä opin: Rokotuksen haen heti, kun sen voin ottaa, vaikka maksaakin melkein 500,-. (Ystävättäreni miehellä tämä tauti on iskenyt jo kaksi kertaa ja hän on minua reilusti nuorempi.)

Ystävällinen neuvo kaikille: Ottakaa rokotus!!!

Kun elämä saa yllättävän käänteen

 

Latasin paljon odotuksia kirjailija, yleisen kirjallisuustieteen professorin Hanna Meretojan esikoisromaanille Elotulet. Tiesin, että se kertoo syöpädiagnoosin saaneen henkilön ja hänen ystäväpiirinsä reaktioista meren äärellä, muinaistulien yössä. Itsekin syövän sairastaneena odotin mielenkiinnolla tämän kirjan lukemista, varsinkin kun tiesin kirjailijan itsensä sairastaneen hiljan rintasyövän.

"Tulet kurottavat molempiin ajan suuntiin: niillä muistellaan mennyttä ja varoitetaan tulevasta. Voiko muistella samaan aikaan niitä, jotka eivät palanneet, ja niitä, jotka ovat vaarassa kadota?"

Romaani kertoo yhdestä vuorokaudesta ystäväpiirin kokoontuessa meren rannalle, jolloin päähenkilö kertoo kohdalleen osuneesta syöpädiagnoosista ystäväpiirilleen. Kaikki reagoivat siihen omalla tavallaan, myös perheen lapset. Kirja on monikerroksinen, välillä palataan menneeseen, välillä sukelletaan mielen syövereihin ja ajatuksenvirtoihin.

Ehkä odotin liian paljon, erilaista lähestymistapaa tai... niin mitä? En tiedä, miksi lukukokemus jäi jotenkin hämmentäväksi ja sekavaksi. Ehkä kirjan tiivistäminen sivumäärältään, nyt 463, olisi helpottanut lukijan tehtävää. Nyt teos jätti hiukan merkillisen olon: ymmärsinkö, pääsinkö kirjan imuun, pidinkö? En osaa vastata, mutta ei ehkä tarvitsekaan. Lukeminenhan se pääasia on.😊

Kiitos kirjailijalle!

Pakkasta paossa

 

Lähdin kävelemään, vaikka pakkasta oli -20 ja viimaakin hiukan. Menomatkalla poskia kirpaisi oikein kunnolla, mutta huomasin olevani juuri sopivasti Aulagalleria Vikmanin kohdalla, joten pujahdin sisään katsomaan uutta näyttelyä.

Nuoren taiteilijan Miia Koskisen töitä oli ripustettu näyttelytilaan nimellä Ajatuksista.

Kauniitahan nuo olivat ja hyvin ripustettu: väljästi sekä sopivasti ryhmiteltyinä. Pakkasen kipristelyt sulivat nopeasti töitä ihaillessa. Kiitos taiteilijalle!

Näyttelyn katsomisen jälkeen oli taas mukava jatkaa kävelylenkkiä eteenpäin. Viima oli selän takana, joten sai ihan rauhassa nauttia kunnon pakkaspäivän maisemista.