Korona, korona, korona...

Tuntuu epätodelliselta. Eipä ole ehtinyt blogiakaan päivittää.

Jo viikon ajan olen työtehtävissä varautunut tulevaan. Olemme vastaanottaneet lukemattomia tiedotteita opetushallitukselta, kaupungilta, sivistystoimelta ja omalta rehtoriltamme, miten koulussa lähipäivinä toimitaan. Uudet ohjeet ovat nopealla vauhdilla kumonneet edelliset. Kaikki on tähdännyt valmiuslakien tuloon. Samalla on jatkettu luokassa normaalia opetusta mahdollisimman iloisina, turvallisia rutiineja noudattaen - lukuun ottamatta jatkuvaa käsienpesua ja muita hygieniaohjeita.

Viime torstaina alkoi jo näyttää siltä, että historiallisia hetkiä eletään. Tänään hallituksen ministerit kertoivat valmiuslakien tulosta. Oma työnikin muuttuu totaalisesti. Millaiseksi? Sen tulevat päivät näyttävät.

Toivottavasti yleensäkin ihmiset ottavat järjen käteen ja vessapaperin hamstrauksen sijaan noudattavat meitä viisaampien laatimia ohjeita, suosituksia ja määräyksiä. Nyt ei ole itsekkyyden vaan yhteen hiileen puhaltamisen aika.

Jotkut asiat huolestuttavat. Erityisesti se, miten hoitohenkilökunta jaksaa arvokkaassa työssään. Yhteiskunta on ajanut heidänkin työnsä hektiseksi ja mahdollisimman pienellä henkilömäärällä ja hoitajien surkean pienellä palkalla tehtäväksi. Yt-neuvotteluja ja irtisanomisia on ollut jatkuvasti. Nyt meidän koko yhteiskuntamme laittaa toivonsa hoitohenkilökunnan ammattitaitoon ja jaksamiseen. Toivon ja rukoilen todella tälle ammattikunnalle voimia sekä viisautta. Ruusu heille!

Seikkailuvietti

Minulla ei ole minkäänmoista seikkailu- tai kilpailuviettiä. Ehkä vähän kummallista, sillä isäni urheili aikoinaan hurjasti ja vielä kylmiltäänkin osallistui ikämieskisoihin keihäänheitossa ja monissa muissa lajeissa. Minua ei ole koskaan kilpailu kiinnostanut ja seikkailuksi riittää kadonneen avaimen etsiminen tai emännänjatkeella yläkaapissa katonrajassa keikkuminen.

Surullisena seurasin herkeämättä aikoinaan Kiilopäällä vaikuttaneen ranskalaissyntyisen Dominick Arduinin katoamista maaliskuussa 2004, kun hän yritti ensimmäisenä naisena päästä yksin maantieteelliselle Pohjoisnavalle. Olin jo aiemmin seurannut hänen yritystään, joka katkesi railoon putoamiseen ja varpaiden amputoimiseen. Alle vuosi ensimmäisestä yrityksestä hän lähti yllättäen toiselle, kohtalokkaalle retkelle.

Aikamoinen huhuvyöry alkoi heti katoamisen jälkeen ja on jatkunut vielä Arduinin kuolleeksi julistamisen jälkeenkin. Jotkut ovat sitä mieltä, että hän katosi tahallaan ja elää jossain päin maailmaa. Tiedä häntä, mikä on totuus. Todennäköistä kuitenkin, että hän hukkui jäihin tai avoveteen.

Nämä ajatukset tulivat mieleeni lukiessani Norjassa kadonneista kiipeilijöistä. He olivat käsittääkseni ensimmäisellä omatoimimatkallaan kiipeilykurssin jälkeen. Lumivyöryalueella on huono keli ja pelastustoimenpiteet ovat hankalia. 

Ehkä voimakkaan seikkailuvietin omaavat ajattelevat, että se tapahtuu, mikä on tapahtuakseen. Niin... Suurin suru ei ole seikkailijalla vaan hänen läheisillään. He kantavat murhetta lopun elämänsä. 

Jokainen tekee omat ratkaisunsa. Surulliselta vain tuntuu lukea kadonneista seikkailijoista, kun esim. luonnonkatastrofeja tapahtuu samaan aikaan eri puolilla maailmaa. Niille ei yksilö välttämättä voi mitään, ne tulevat odottamatta ja niissä henkensä menettää ihan tavalliset ihmiset tavallisen elämänsä keskellä.

Joskus tuntuu, että elämänsä suurimpiin "seikkailuihin" ihminen joutuu haluamattaan, aavistamattaan, eläessään tavallista pienen ihmisen arkielämää. Minullakin on siitä kokemusta. Yhtäkkiä kaikki vain muuttuu...

Olen tällä hetkellä kovin onnellinen tavallisesta - niin tavallisesta - elämästäni!

Susiko meille vaarallinen?

                 

Leppoisan lauantaiaamun kääntyessä iltapäiväksi olen jo niin pitkällä, että aamupala on syöty ja päivän lehti luettu. Nautinnollista, kun ulkona sataa lunta ja voi vain olla tekemättä mitään ihmeellistä. Miesten taitoluistelun vapaaohjelma pyörii TV:ssä. Juuri oikeaa viikonlopun viettoa!

Lehdessä oli Iltalehden  mainos: "Suomalaisten pelot eivät aina vastaa arjen uhkia. Koira on vaarallisempi kuin susi." Tätä mieltä olen minäkin aina ollut.

Viikolla osui silmääni toinen uutinen, jossa kerrottiin taas susihysterian ilmenemismuodoista rakkaassa maassamme. Onneksi nyt on ollut aika rauhallinen talvi verrattuna joihinkin menneisiin, jolloin meidänkin seudullamme käytiin kiivaita kädenvääntöjä susien oikeuksista jolkotella keskiyön pimeydessä taajamien liepeiden halki ohikulkumatkoillaan... Pelkistä jäljistä syntyi aikamoinen meteli, puhumattakaan, jos hirvi oli kaadettu ravinnoksi. Suden nappaama koira metsästyksen yhteydessä oli tekona jo sodan julistus!

Joka vuosi tasaiseen tahtiin saamme lukea uutisista, kuinka koira on hyökännyt ohikulkevan päälle ja purrut. Usein nämä ovat tapahtuneet liikkeiden edustalla koiran odotellessa kaupassa ollutta isäntäänsä tai sitten kävelyteillä ulkoilutilanteissa. Tällä viikollakin luin kaksi tällaista uutista.

Joten kumpi on vaarallisempi ihmiselle: susi vai koira?

Kuvassa oleva suvun ihana hirmu on kyllä ihan kiltti, vaikka hösseli onkin. Saan varmasti taas kesällä Nellan hoitooni mökille - susia karkottamaan! (Hih!)

Vilunkia

Niin moni asia näyttää hyvältä ja kauniilta, kunnes taustoja vähän pöyhitään...

Maailman antidopingtoimisto Wada julkaisi maanantaina raportin, jonka mukaan Moskovan dopinglaboratorio valtiojohtoisesti suojeli venäläisurheilijoita, jotka käyttivät dopingia tulostensa parantamiseen. Tutkijoiden mukaan näin on tapahtunut vuodesta 2010 lähtien aina vuoteen 2014 asti eri lajien parissa. Näytteitä vaihdettiin ja peukaloitiin monin tavoin. Venäjän huijauksen rinnalla taitaa muinoinen DDR:n käytäntö kalveta...

Mikähän mahtaa olla venäläisurheilijoiden tilanne Rion kisojen kynnyksellä? Kansainvälisen olympiakomitean puheenjohtaja vihjaisi, ettei KOK epäröi käyttää kovimpia mahdollisia rangaistuksia. Kisat alkavan vajaan kolmen viikon päästä. 

Onko Venäjä mukana vai ei, jää nähtäväksi. Itse toivoisin, että vain puhtaasti urheilevat saisivat osallistua, mutta onko heitä enää olemassakaan? Tuntuu siltä, että "dopingmiehet ja -naiset" ovat aina askeleen edellä testauksia.

Sisarentyttäreni pelaa paraikaa Helsingissä parinsa kanssa Hietsu Beach Volley -turnausta. Onneksi näillä 15-kesäisillä on varmasti puhtaat jauhot pussissa. Onnea turnaukseen Helsingissä ja viikonloppuna Kouvolassa. Pidän peukkuja!

Markkinavoimia valjastamaan

Kauppojen aukioloajat vapautuivat. S-ryhmä ehti ensimmäisenä venyttää aukioloaikojaan. sillä heillä oli suunnitelmat tehty jo aikaisemmin ja heti iskettiin, kun laki antoi mahdollisuuden. Muut kaupparyhmittymät seurasivat myöhemmin perässä. Näin luin lehdestä.

Pääsiäisenä ihmetytti kauppojen parkkipaikat, joilla näkyi autoja niin pitkäperjantaina kuin pääsiäispäivänäkin. Ilmeisesti asiakkaita riitti ostoksille. Minulla ei ollut mitään tarvetta juhlapyhinä shoppailemaan.

Kävin mielenkiintoisen keskustelun ystäväni kanssa. Lehdestä huomasimme, että suuren kaupungin yhdessä liikkeessä oli pitkäperjantaina kirkkoherra lukemassa asiakkaiden pääsiäistervehdyksiä. Oliko markkinavoimat valjastaneet seurakunnan vai seurakunta markkinavoimat? Kas, siinäpä pohdittavaa!

Maailma on muuttunut. Perinteinen seurakunnan toiminta ei enää riitä. Ennen tehtiin työtä kotona, joten oli virkistävääkin lähteä tapaamaan ihmisiä seurakunnan tilaisuuksiin. Tänään lähes kaikki työskentelevät kodin ulkopuolella, joten raskaan työpäivän jälkeen ei monikaan viitsi enää osallistua srk:n tilaisuuksiin. 

Omassa seurakunnassa sai suuren suosion, kun joulukadun avajaisissa kirkko oli auki ja sisälle saattoi tulla hetkeksi kuuntelemaan joululauluja. Kirkon ovi kävi tiuhaan tahtiin. Olisiko osallistujia ollut puoliakaan, jos samaan aikaan kirkossa olisi ollut hartaustilaisuus?

Tavat muuttuvat kristittyjenkin keskuudessa. En itse näe mitään mieltä tehdä ostoksia juhlapyhinä, mutta joillain muilla siihen voi olla omasta mielestään hyvät syyt. Jos pitkäperjantaina seurakuntalaiset olivat kaupoilla, ajattelen, että oli kirkkoherralta hyvä veto mennä sinne myös. Vaikka kyseinen toiminta tuntuu "heppoisalta", on se mielestäni parempi kuin ei mitään. Jos kynsin, hampain riipumme vanhoissa toimintatavoissa, on vaarana, että kohta viimeinen sammuttaa valot! 

Pahin kaikista

Bryssel - suru...

Kyllä ihminen on luomakunnan suurin  ja pahin peto.

Surullisia lehtiuutisia

Aamulla herättyäni harmittelin pitkää edessäolevaa työpäivää. Normaalin opetuksen lisäksi olisi iltapäivällä vielä kolme tuntia opetussuunnitelman tekoa. Siksi päätinkin syödä harvinaisen ihanan aamupalan: kasvistäytteinen ohukainen, jonka olin saanut ystävältäni. Onhan totta: "Hyvä ruoka - parempi mieli!"

Lehteä lukiessani meinasi kuitenkin herkullinen aamupala takertua kurkkuun. Aamulehti kirjoitti:

"Raiskattu tyttö raiskattiin taas Intiassa"

"Puoluejohtaja haluaa Saksan rajalla aseet esiin"

Voi ei! Mihin tämä maailma on menossa? Kärsimystä ja sortoa, kipua ja tuskaa aiheutamme toisillemme. Miksi emme voi elää rauhassa? Eikö ihmiskunta opi mitään historiansa aikana?

Ei nähtävästi...

Käden jatkeena kännykkä

MTV 3:n sivuilta luin tänään huolestuttavan uutisen: Lapset ja nuoret eivät malta nukkua, kun kännykkään tulee läpi yön viestitulvaa. Onhan tämä tiedetty!

Jouni Parkkali kirjoitti Facebook-päivityksessään:

"Hyvät nuorisovalmentajat! Kahdella leirillä otettiin puhelimet pois yöksi. Viimeisimmät viestit tulivat klo 04.12. Yhteen puhelimeen tuli n. 50 viestiä. Upea valomeri loisti koko yön kun viestejä saapui. Mitä luulette, miten leireillä nukutaan? Hyvin ? - Me laitetaan ne äänettömälle, oli vastaus kun puhelinta ei meinattu luovuttaa Hymiö smileMitenkähän lasten kotona homma toimii viikolla? Monessa kotona valta on lapsella tässä asiaa. Toisiko uusi vuosi rohkeutta muuttaa toimintatapoja niin kotona kuin erilaisilla nuorisoleireillä? Pallo jää meille vanhemmille ja ohjaajille."

Lue koko uutinen täältä.

Niin! Alakoulun ensimmäisillä luokilla kännykkäkulttuuri on ihan hyvällä tolalla. Mitä vanhemmista nuorista on kyse, sitä vahvemmin kännykkä on liimattu käteen aina ja kaikkialla. Me aikuiset keksimme sääntöjä, joilla saisimme edes hetkeksi nuoren mielenkiinnon muualle, mutta turhaan. Kun "pakkoero" päättyy, kännykkä on taas se tärkein.

Surullista! Nyt jo tulee paljon palautetta, kuinka lapset näpräävät iPadia tunnista toiseen, jotta äidit voivat roikkua kännykällä somessa.

Onneksi kuulun ikäluokkaan, jolla on ihan oikea todellisuus virtuaalitodellisuuden lisäksi. Onneksi en halua tietää koko ajan, mitä ystäväni ja tuttavani puuhastelevat. Onneksi en ole näkemässä maailman menoa 50 vuoden päästä!  Onneksi en tiedä, millaiseksi maailma vielä muuttuu...

Rajan yli

Katselin äsken ajankohtaisohjelmaa pakolaisista. Suomen ja Ruotsin välinen raja tulvii ihmisiä ja viranomaiset ovat helisemässä tilanteen kanssa. EU:ssa mietitään ylintä johtoa myöten, miten Eurooppaan vyöryvästä kansainvaelluksesta selvitään. 

Totta on, että monella tulijalla on hätä. Mukana on varmasti myös niitä, joilla ei ihan "puhtaita jauhoja ole pussissa". Uskon kuitenkin, että suurimmalla osalla pakolaisista on asiat todella huonosti omassa kotimaassaan ja heillä on vilpitön halu elää rauhassa tavallista, työtätekevän ihmisen elämää uudessa maassa perheensä kanssa.

Koskettava kohta ohjelmassa oli Tornioon tulleen perheenisän ja hänen omaistensa tapaaminen. Ensin isää ajateltiin vietäväksi johonkin etelän vastaanottokeskuksista, mutta lopulta hän pääsi onnellisten perheenjäsentensä kanssa kotiin. Onneksi perhe yhdistettiin.

Kyllä Suomeen mahtuu myös pakolaisia. Niitä, joilla on hätä, on autettava. Niin meitäkin autettiin, kun sodan aikana apua tarvittiin. 

Asun pikkukaupungissa 300 maahanmuuttajan kanssa. Katukuva on rauhallisen värikäs ja työssä koulussa maahanmuuttajalapset luokissa ovat arkipäivää. Minulla on henkilökohtaisesti vain positiivisia kokemuksia, vaikka meilläkin nettikeskusteluissa on monenlaista ääntä vallalla.

Heikoimmista pitää huolehtia, myös niistä, jotka ovat lähteneet syystä tai toisesta pakoon omasta maastaan.  Kyllä meillä siihen on varaa!

Leijonaa mä metsästän...

                  

"Leijonaa mä metsästän. Tahdon saada suuren!

Enkä mä yhtään pelkää..."

Näin olemme pikkuoppilaiden kanssa laulaneet ja leikkineet koulussa monet kerrat. Ikivanha leikkilaulu on aina ollut suosittu hitti eka-tokaluokkalaisten mielestä.

Laulu tuli mieleeni seuratessani Cecil-pantaleijonan taposta aiheutunutta kohua maailmalla. Yhdysvaltalainen hammaslääkäri maksoi maltaita saadakseen ampua safarillaan leijonan. Mitä tapahtuikaan? Luoti osui seurannassa olleeseen Zimbabwen kansallispuiston vetonaulaan, pantayksilöön, lauman johtajaan. Tiedon kiiriessä maailmalle ihmiset raivostuivat, ja nyt ampujalle sataa jopa tappouhkauksia. Voi miesparkaa! Elämä on tainnut muuttua aika hankalaksi viime aikoina.

Tyhmä teko! Tuomitsen sen myös oikopäätä. Ymmärrän riistan metsästyksen ja haitta- tai vaarallisten eläinten ampumisen, mutta huvimetsästys on järjetöntä. Erityisen piittaamaton rikos on niiden eläinten ampuminen, jotka ovat vaarassa hävitä maapallolta. Tällaista tekoa ei voi puolustella millään.

Ehkäpä Cecil-leijonan kohtalo kääntyy hupimetsästyksen ja salakaadon vastustajien voitoksi. Tämä ajattelematon teko on antanut asialle suuren huomion, joka toivottavasti poikii myös rahaa suurpetojen suojeluun alueilla, joista ne ovat vaarassa kadota metsästyksen vuoksi. 

Me voisimme puolestamme suomalaisina tehostaa saimaannorppamme suojelua. Pois verkkokalastus pesimäalueilta! Surullista on kuulla keväisin verkkoihin hukkuneista kuuteista, kun lisääntyminen on muutenkin vaikeaa nykytalvien vähäisen lumen vuoksi.

Cecil-juttuja lukiessa on mieleeni tullut myös toisenlainen ajatus: Raivostummeko yhtä lailla ihmisen väkivaltaisesta surmaamisesta? Olen suuri eläinten ystävä, mutta joskus vain tuntuu, että eläimen arvo on suurempi kuin ihmisen, ja se ei ole oikein.