Synttäreillä

Vuodet kuluvat hurjaa vauhtia! Tänään juhlimme päivällisen merkeissä lankoani - kolmen lapsen isää. Hän täyttää huomenna 50 vuotta.

Juhlimme Vuorenmajalla, joka nimensä mukaisesti on ravintola mäen päällä, jonne vie jyrkkä ylämäki. Aamulla tuli viesti, että ylös pääsee varmasti vain nelivedolla. Niinpä juhlaväki ahtautui vain muutamaan autoon, jotka varmasti pääsevät jäistä tietä ylös. Meitäkin oli autossa hetkellisesti kuusi, mutta ei matkakaan ollut kuin muutama sata metriä. Ja ylös päästiin! Tämä oli juhlan jännittävin osuus. ;>)

Ravintolaa pitää suomalais-sveitsiläinen aviopari, jotka ovat asuneet Sveitsissä pitkään. Joitain vuosia sitten he muuttivat tälle seudulle ja laittoivat ostamaansa "majaan" ravintolan. Vuorenmaja on nimensä mukaisesti pieni ja intiimi viinitupa, joka tarjoaa myös maukasta keski-eurooppalaista ruokaa. Alunperin se on v. 1928 valmistunut "huvimatkatupa hiihtäjiä varten", jotka saattoivat poiketa juomassa kupposen kuumaa mehua hiihtolenkin varrella keskellä kaunista luonnonsuojelualuetta. Pitkään tupa oli autiona, kunnes se ensin kunnostettiin ja toimii nyt kesäisin oluttupana ja tilauksesta muulloinkin ravintolana.

Me söimme synttärisankarin valitseman saksalaisen menun: Samettista perunakeittoa pretzeleillä, pehmeäksi haudutettua porsaan varraspaistia, punakaalia ja spätzleä olutkastikkeella sekä jälkiruokana jäätelöä marjahillokkeella. Maukasta, täyttävää ja hiukan erilaista...

Viinilistasta meille suositeltiin kevyttä saksalaista valkoviiniä sekä samansta maasta kotoisin olevaa punaviiniä, jotka molemmat sopivat oikein hyvin täydentämään ruoan makumaailmaa. Tietenkin olutta oli myös tarjolla. Seurueemme kaksi alaikäistä nauttivat Herra Hakkaraisen limua. 

Meillä oli oikein mukavat viisikymppiset rennossa sukulaisseurassa. Juhlittava sai lahjaksi mm. maitokärryt, joita tarvitaan - kalastamisessa!?! Minulle jäi vähän hämäräksi, kalastetaanko talvella pilkkien vai vedetäänkö kärryllä uistelukamoja kesällä veneeseen. Paremmin mieleeni jäi hauska merkinantotorvi ja pahan päivän varalle työntöaisaan jemmattu "aikuisten juoma", kuten 7-vuotias asian ilmaisi. No, päivänsankari, intohimoinen kalastaja varmasti tietää kärryjen tarkoituksen varsin tarkkaan.

Juhlat ovat mukavia. Ja ainahan syy löytyy kunnon kekkereiden viettämiseen!

Kadunko?

Hairahduin illalla kahden rakkaan ystävän seurassa vietetyn päivän jälkeen MTV 3:n nettisivuille. Siellä osui silmääni vanha juttu siitä, mitä ihmiset katuvat eniten kuolinvuoteellaan. Näin kertoi pitkällä kokemuksellaan saattohoidossa toiminut sairaanhoitaja ihmisten ajatuksista:

- Olisinpa elänyt kuten itse halusin, en niin kuin muut odottivat.

- Olisinpa tehnyt vähemmän töitä.

- Olisinpa uskaltanut ilmaista tunteitani.

- Olisinpa pitänyt yhteyttä ystäviini.

- Olisinpa antanut itseni olla onnellisempi.

Niin, osaisinpa elää elämäni siten, ettei viimeisillä hetkillä olisi kovin paljon kaduttavaa. 

Ainakin töitä ja kiirettä olen osannut vähentää. Olen uskaltanut luopua asioista, jotka ovat olleet mielenkiintoisia, mutta joihin ei vain aika ja voimavarat enää riitä.

Olen saanut pitkälti tehdä ja harrastaa asioita, jotka ovat olleet rakkaita -  musiikkia ennen kaikkea. Eräs harrastus vei 7 vuotta elämästäni, vaikka jotkut pyörittelivät päätään ihmetellen: Kissanäyttelyt, omituista! Ei, mukavaa elämää, jolloin tapasin ihmisiä, joita en olisi koskaan muulloin tieltäni löytänyt. Näin myös maailmaa oman maan rajojen ulkopuolelta. Lisäksi tietenkin ne lukemattomat ihanat kissat!

Olen pitänyt kiinni asioista, jotka ovat olleet rakkaita. Monien läheisten ihmettelyistä huolimatta vietän yli 4 kuukautta vuodesta mökillä "korven keskellä" ilman mukavuuksia suuresti nauttien luonnon rauhasta.  "Onko siellä nyt pakko olla koko ajan? Voisihan sinne mennä vain kauniina päivinä! Ulkohuussi!" Yksi elämäni parhaista päätöksistä, joka on toteutunut jo 14 vuotta peräkkäin.

Rohkeita ratkaisujakin olen elämäni varrella tehnyt onnellisuuteni vuoksi. Olen pitänyt tärkeänä vaalia rakkaita ihmissuhteita.

Mihin elämä johtaa, jää nähtäväksi. Oikeastaan on ihanaa, kun ei tiedä tulevasta. Voi uteliaan iloisesti odottaa, mitä tulevat kuukaudet ja vuodet tuovat tullessaan. Mitä tapahtuu? Missä olen? *Kuka*/ketkä ovat ympärilläni? 

Tärkeintä olisi, että voisin edelleen kokea olevani onnellinen.

Heittäytymisiä

Mitenkäs sitä on sanottukaan: "Vierivä kivi ei sammaloidu." Vähän siltä tuntuu, kun koko kesä ja tämä alkusyksy on ollut aikamoista heittäytymistä elämän vietäväksi. Hienoa aikaa, jolloin olen paljolti tehnyt asioita spontaanisti, suunnittelematta, pienellä varoitusajalla, antamalla vain mennä ... 

Ehkä nyt vasta olen ymmärtänyt, mitä tarkoittaa elää päivä kerrallaan. Olosuhteiden pakosta en ole viime aikoina aina tiennyt, mitä ilta tuo tullessaan ja oikeastaan se on ollut mielettömän hienoa. Tällä iällä on viimeistään toteutettava haaveita sekä unelmia ja nyt tuntuu elämä niitä avaavan eteeni. Niin ihmeellistä ja ihanaa!

Viikonloppuna tie vie raiteita pitkin kauas...

Hyvä päivä

Tästä päivästä voi illalla sanoa: "Olipa hyvä päivä!" Näin pitäisi tietysti olla jokaisena päivänä, mutta elämähän on välillä niin kummallista, että kaikista päivistä tätä ei voi rehellisesti todeta. Kyllä ainakin minun elämässäni on ollut monta, joiden yli olisin halunnut oitis hypätä!

Aamulla mietin, mitä oikeasti haluaisin tehdä tänä päivänä. Aurinko paistoi ja oli helppo vastata itsellensä: "Lähdenpä mökille." Tien varressa oli kauniita jääputouksia. En tiedä, oliko kovin järkevää, mutta rämmin metsässä ja kävin ne kuvaamassa, tosin vain kännykällä, kun järkkäriä en voi käden vuoksi käsitellä. Olin varovainen kulkiessani, sillä ei olisi ollut viisasta tuiskahtaa nurin!

Mökillä haahuilin taas rannassa ja ihmettelin. Vesi on todella alhaalla ja ranta auki. Teki mieli heittää talviturkki, mutta käsi esti. Ennätykseni on huhtikuulta, joten nyt olisi tehnyt mieli laittaa paremmaksi!

Kotona iltapäivällä sain vieraan ja illalla vielä toisen. Oli mukava jutella ja kahvitella. Sain myös todella kauniita kukkia.

Päivän kruunasi vielä koskettava elokuva, joka tuli Liviltä. Lasse Hallströmin v. 2009 ohjaama elokuva Hachiko - tarina uskollisuudesta, oli liikuttava. Japanilaiseen tositapahtumaan pohjautui kertomus koirasta, joka uskollisesti odotti isäntäänsä rautatieasemalla vielä 9 vuotta tämän kuolemasta. Professorin (Richard Gere) ja akita-rotuisen löytökoiran välille syntyi ystävyys ja luottamus, jonka kerronta sai kyynelen silmäkulmaan väkisin, vaikka tarina ei mikään nyyhky ollutkaan. Japanissa tämän uskollisen koiran muistolle on kyseiselle rautatieasemalle pystytetty patsas. Eläinystävän sydämeen elokuva kolahti!

Nyt illalla voi vain onnellisena todeta: "Hyvä päivä!"

Hyvää huolenpitoako?

Alkuviikosta sain sähköpostin, jossa kerrottiin äitini hyvän ystävän kuolemasta. Tämä henkilö oli minullekin tärkeä. Lauloimme vuosia samassa kuorossa, hän muisti minut vuosikymmeniä iltarukouksissaan ja äitini kautta hänestä tuli myös minun ystäväni. Nyt hän on poissa...

Onko kotona asuminen aina vanhuksen kannalta hyvää hoitoa? Joskus on, joskus ei. Tuntuu, että tänään pitää olla todella huonokuntoinen, ennen kuin ovi palvelutalossa, ryhmäkodissa tai muussa vastaavassa aukenee. Sairaudet dementioineen tai liikuntakyvyn menetys eivät merkitse mitään. Kotipalvelu ravaa sen seitsemän kertaa vuorokaudessa hätäisesti katsomassa, mutta avuntarve ei yleensä osu juuri tuohon hetkeen.

Pahimmillaan omaisten mielipide ei merkitse mitään. Joku henkilö jossain päättää vanhuksen asioista papereiden perusteella näkemättä häntä tai tutustumatta hänen oikeaan arkeensa. "Hyvä hoito" on välillä sanahelinää!

Tuntuu niin pahalta, kun dementoitunut, sokea vanhus kotiutetaan sairaalasta omaan, yksinäiseen asuntoonsa ja muutaman päivän päästä hän siellä tapaturmaisesti putoaa ja kuolee saamiinsa vammoihin. En  voi ymmärtää...