Lempikukkia

 

Ojakärsämöt, kauraa ja vehnää - niin kaunista!

Luonnonkukat vähenevät, mitä pidemmälle kesä kuluu.

Onneksi kuitenkin luonnosta aina löytyy jotain poimittavaa maljakkoon.

Levollista aikaa

 

Aikaisemmin heinäkuun kääntyessä elokuuksi alkoi väistämättä loman lopun häämöttäminen kääntää ajatuksia töiden alkuun. Nyt - ihanaa vapautta ja levollisuutta! Toissailtana mökin laiturilla auringonlaskua katsellessa tuntui jokapäiväinen rauha ja riemu ihan käsittämättömältä: Työt eivät enää alakaan, vaan vapaus tehdä, mitä lystää värittää ilolla jokaista päivää. 

Laitoin takkaan tulen ja aloitin uudet sukat. Koko kesänä en ole neulonut, mutta nyt tuntui kivalta aloittaa taas rakas harrastus. Toiset opettajat miettivät jo täyttä päätä tulevan syksyn kiemuroita. Minä saan vain kutoa sukkaa, jos siltä tuntuu. Tämän asian ymmärtäminen taitaa viedä vähän aikaa. Vieläkin tuntuu, että kohta herään ihanasta unesta todellisuuteen... Mutta ei, totta on, että olen siirtynyt vapaaherrattareksi. Ah, miten hienoa!

Ukrainalaisia leivonnaisia

 

Vaikka suurin tyrmistys ja epäusko Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan on jo muuttunut piinaavaksi todellisuudeksi Euroopassa, vieläkin lähes päivittäin selailen Ukrainan sodan uutiset. Toivon ja rukoilen, että kauheus päättyisi, mutta huonolta näyttää.

Onkin hienoa, kun voi edelleen auttaa jotenkin. Tänään saimme ostaa SPR:n kahviosta ukrainalaisten tekemiä leivonnaisia. Oli suolaista ja makeaa - monenlaisina versioina. Vastaanottokeskuksemme asukkaat ovat laittaneet tuulemaan ja mikä parasta, ostajiakin oli tungokseen saakka.

Kuhmon matkan vuoksi pääsimme tutustumaan herkkuihin vasta nyt ja totesimme ne oikein hyviksi. Suolaisissa piirakoissa oli kaalitäyte ja makeissa omenaa. Varsinkin kakun muotoon tehty makea leivonnainen oli todella herkullinen. Tätä pitää saada lisää... Ainakin tiistaisin ukrainalaisten puoti on avoinna, ja pitääkin siellä ryhtyä säännöllisesti vierailemaan.

Tositarina Neuvosto-Karjalan rakentamisesta

 

Edesmenneen äitini kirjahyllystä löytyy vaikka mitä, kuten tämä tositarina, jonka tallensi Christer Boucht matkallaan Kanadassa ja Alaskassa.

Karjala kutsui kertoo Aino ja Eino Strengin uskomattoman elämän 1930-1940 -luvuilla. Vasta-avioitunut pariskunta lähti Kanadasta  rakentamaan Neuvosto-Karjalaa ja itselleen parempaa tulevaisuutta. Karu totuus paljastui perillä, ja päästäkseen parempaan elämään matka jatkui Amur-joelle, sieltä Kaukasuksen, Saksan ja Ruotsin kautta vuosien aikana takaisin Suomeen.

Valtiollinen poliisi aikoi sodan lopulla passittaa heidät takaisin Neuvostoliittoon, joten heidän piti vielä kerran paeta Torniojoen ylitse Ruotsiin ja sieltä Kanadaan, jonne he jäivät. Täällä kirjailija tapasi heidät vuonna 1968 ja päätti kirjoittaa avioparin tarinan kansien väliin.

Uskomatonta sinisilmäisyyttä, kovaa työtä, luottamusta parempaan ja sitkeyttä, siitä tämä seikkailukirja kertoo. Tarina ohittaa keskitysleirien kauheudet, mutta hirveiltä elämänkohtaloilta siirtolaisten elämässä ei voi välttyä. Silti kirjalla on onnellinen loppu. 

Tällaisen sota-ajasta henkilökohtaisesti kokemattoman, nykyajan kasvatin silmät avautuivat näkemään entisajan ihmisten kovaa elämää. Kaikki ei ole oikeasti ollut sitä, miltä sen värvärit ovat  kuvanneet.

Valitettavasti näin on nytkin. Eipä tarvitse muuta kuin lukea naapurin uutisia. Todellisuutta vääristellään ja pahasti!

Opettajana Alaskassa

Kuhmon kirjastossa on hylly, josta saa viedä tai tuoda siihen oman kirjansa. Otin luettavaksi vanhan roomaanin, joka kertoi Alaskan erämaakylään 1900-luvun alussa saapuvasta nuoresta opettajasta, kyläläisten ennakkoluuloista ja erämaan kovan luonnon asettamista haasteista.

Robert Spectin Tisha - erämaakoulun opettajatar oli helppolukuinen ja vangitseva. Välillä tuntui, ettei kirjaa kerta kaikkiaan voi laskea kädestään. Kahdessa päivässä sen luin.

Kun itse vietän opettajan kesälomaa, tutui oma työ lähinnä lasten leikiltä tämän kirjan opettajattaren hommaan verrattuna, varsinkin kun sitä piti talvella tehdä lähes 50 asteen pakkasessa sen aikaisissa vaatimattomissa oloissa. Huh! Onneksi olin syntynyt Suomeen lähes 50 vuotta myöhemmin! 

Jos kirjan jostain käsiinsä saa, se kannattaa lukea. Jännitystäkin löytyy... 

Kotiinlähdön aika

 

Sää on sateinen. Onkin aika pakata kimpsut ja kampsut sekä ryhtyä suunnittelemaan paluumatkaa kotiin. Kamarimusiikissa eletään viimeistä konserttipäivää. 

Kaksi viikkoa Kuhmossa ovat sisältäneet meidän kohdalla 14 konserttia, 8 mukavaa jutusteluhetkeä Salakamarissa (kuva) kuunnellen eri taiteilijoita sekä yhden elokuvan Metsäsinfonia, joka kertoi Kuhmon Kamarimusiikista. Ihanaa aikaa! Lisäksi uimista, pyöräilyä, kirjojen lukua, lakkasuolla vierailu sekä erilaisia Kainuun herkkuja. Tänään tyhjennettiin jääkaappia ja syötiin keräilyerät lounaana. Ihan hyvää oli salaatti, uudet perunat ja useammanlaista kalaa. 

Pitkällä paluumatkalla voi nauttia horsmien vallattomasta kukinnasta ja ainakin alkumatkasta soiden kauneudesta. Uimapaikkoja löytyy tien varsilta, joten pyyhe ja uikkarit on pakattu helposti napattavaksi, jos sää sallii. Kotona onkin tottumista pimeneviin öihin, kun täällä on vielä ollut niin valoisaa.

Hei, hei Kuhmo ja lämmin kiitos! Toivottavasti ensi kesänä tavataan taas.

Eksoottinen ilta

 

Ruokolahden leijona, Liekki-sonni, nyt Haminan mursu...

Tiistai-ilta sai ylimääräisen ohjelman, kun Yle näytti suorana Haminan mursun pelastusyrityksen. Kaikenlaisista eläimistä sangen kiinnostuneena nauliuduin heti läppärin viereen seuraamaan pelastusoperaatiota. Ylekin hätisteltiin poliisin nauhan toiselle puolelle, joten puskien ja oksien takaa tiirailimme, miten mursuoperaatiossa käy.

Lähetys katkeili välillä ja selostajan harvat repliikit olivat lähinnä hupaisia, sillä hänen tietomääränsä ei ollut juurikaan sen parempi kuin meidän tirkistelijöidenkään.

Seuraavana aamuna katsoin heti netistä, miten mursulle oli käynyt. No, huonosti, mutta sitähän osattiin jo odottaakin. Pahasti nälkiintynyt ja heikossa kunnossa oleva merenelävä ei selvinnyt nukutuksesta. Tätä pelättiinkin. Surullista, mutta ehkä parempi eläimelle suurempien kärsimysten välttämiseksi.

Vähän huvittuneena luin kommentteja tavallisilta ihmisiltä: liian hidas operaatio, miksi ei ruokittu, miksi ryhdyttiin toimeen vasta nyt... Besservissereitä löytyy aina. Ei siinä juurikaan ymmärretä, miten hankala on suorittaa satoja kiloja, jopa tonnin painavan, vaarallisenkin villieläimen nukutusta. Asiantuntijoilta Suomen ulkopuolta haettiin neuvoja ja Suomen tietävimmät eläinbiologit ja -lääkärit olivat asialla. Turha arvoistella!

Kiitos Korkeasaaren väelle ja Ylelle! Oli mielenkiintoista seurattavaa, vaikka surullisesti tarina päättyikin. 

Ps. Kun aikoinaan eräänä kesänä Ruokolahden leijonaa ihmeteltiin, olimme Savonlinnan oopperajuhlilla ja suunnitelmissa oli käydä Ruokolahden kirkonmäellä kyykkimässä kuin muinoiset eukot taideteoksessa konsanaan. No, toteutimme aikeemme ja samalla tähyilimme puskiin, näkyisikö eläinmaailman kuningasta. Ei näkynyt eikä edes karjahdellut! Oli varmaan hävinnyt Venäjän puolelle... ehkä.    ;>)

Kuhmo-sukat

 

Kauniit Kuhmo-sukat matkaavat kotiin ensi talven lämmikkeeksi. Sähkön säännöstelyllä on uhkailtu, joten onneksi ainakin varpaat pysyvät lämpimänä.

Kiitos ystävälle kauniista ja käytännöllisestä lahjasta. Saimme molemmat rakkaudella neulotut, pitkävartiset sukat ja lisäksi iloisen kortin. Lämmin kiitos!

Lastenkonsertissa

Lastenkonsertissa ei onneksi ole yläikärajaa! Kävimme eilen kuuntelemassa puolen tunnin konsertin Tuupalan koulun salissa. Olipa kiva seurata lapsia vanhempineen, kun itse ei tarvinnut koulun tiloissa olla yhdestäkään lapsesta vastuussa! Yleensä niitä on ollut helmoissa parisenkymmentä. ;>)

Poulenc´in Tarina Babarista, pienestä elefantista, oli vetänyt paikalle pikkuyleisöä runsain määrin. Olipa meitä muitakin, joilla ei lapsia näkynyt mukana. Pianistina soitti Andrea Rucli ja kertojana tarinaan eläytyi Jaakko Kortekangas.

Jo pihassa meitä oli vastassa tämä hahmo - olikohan norsun kaveri virtahepo? 

Lapset jaksoivat hyvin kuunnella Kortekankaan värikästä kerrontaa. Musiikkiosuudet olivat sopivan lyhyitä ja tukivat oivallisesti sadun tunnelmaa. Lisäksi minusta oli mukavaa, että konsertissa ei ollut mitään muuta kuin musiikki, kerronta ja samana pysynyt Babarin kuva seinällä. Joskus lastenkonsertteihin isketään jos vaikka millaista sälää, oikein informaatiotulvaa. Tämä konsertti pysyi tyylikkäästi vain konserttina, kuten sen pitikin olla.

Minusta on aina hauskaa, että musiikkifestivaaleilla on otettu huomioon myös lapset, ja sen vuosi lastenkonserteissa mielelläni vierailenkin. Ehkäpä heistä tulee joskus klassisien musiikin ystäviä, kun ovat saaneet sitä jo pienenä kuunnella.

Pois tullessa Kuhmo-talon pihapiiristä bongasin linnunpönttöjä - nekin tähän päivään hyvin sopivia!

Pappilan antimia

 

Konserttien välissä tai jälkeen olemme käyneet uimassa Pajakkakosken suvannossa.

Pappilan rannassa on kiva laituri ja siellä saa yleensä olla ihan rauhassa. Vesi virtaa, joten se on virkistävää hellesäälläkin.

Ikolan pappila on juuri remontoitu. Siellä on kamarimusiikin aikana päivittäin kahvila, jossa on tarjolla Kainuun piirakoita, kukkoja ja makeita herkkuja - erityisesti aivan ihania kakkuja. Olemme maistaneet jo mansikka- sekä mangokakkua. Taivaallista, kuten seurakunnan tiloissa pitääkin!

Sali on viihtyisän kaunis. Eräänä päivä pyöräilimme paikalle ensimmäisten joukossa, joten sain kuvan ilman asiakkaita.

Ehkä huomenna taas uimaan ja herkkuhetkelle...

Ukkosta, uintia ja hiukkasen musiikkiakin

 

Yöllä heräsin kesän ensimmäiseen kovaan ukonilmaan. Salamat leimusivat komeasti ja jyrinäkin oli jylhää. Juuri, kun meteli hiljeni ja aioin jatkaa unia, tuli uusi ukkossolu, ja niitä lipui useampikin Kuhmon yltä. Aamulla huomasin, että sähkötkin olivat katkenneet jossain vaiheessa, sillä sähkökellot näyttivät puuta heinää.

Täksi päiväksi oli luvattu useita ukkoskuuroja, joten lähdimme kolmeen konserttiin autolla. Konserttien jälkeen kävelimme kirjaston rantaan uimaan ja olimmekin pitkän aikaa ainoat pulikoitsijat paikalla. Koska vesi virtaa, se oli virkistävän viileää. Sateesta ei näkynyt pisaaraakaan koko päivänä, vaikka ukkosen jytinää kuului jatkuvasti.

Pulahduksen jälkeen seurattiin sorsia. Eilen näkyi telkkiä uintireissulla Pappilan rannassa, pieniä ja suuria, tänään ilmeisesti heinäsorsapoikue. Viisi keskenkasvuista ja äiti uiskenteli rauhassa virrassa ja rannalta suuhunpantavaa etsien.

Oppilaskonsertissa, joka oli Tuupalan koululla ja meidän tämänpäivän viimeinen, esiintyi todella taitavia soittajia. Viimeisenä ollut mestarikurssilainen viulisti Hiu Sing Fan, säestäjänään Sonja Fräki, oli oikea taituri. The Last Rose of Summer sekä Carmen Fantasie Brillante olivat todella briljanttia kuultavaa. Mikä viulun taituri! Aivan kypsä esiintymislavoille huikeine suorituksineen.

Nuoria lupauksia on aina hieno kuulla, siksi käymme kaikki oppilaskonsertit, jos ne vain suinkin päiväohjelmaamme sopivat. Huomenna lisää!

Kainuun maisemissa

Kuhmon kamarimusiikki on vauhdissa. Tänään olimme kirkossa kuuntelemassa Händelin passacagliaa ja myös sen teemasta sävellettyä Halvorsenin näkemystä, meille rakas kappale. Vakipaikoilla parvella tuntui niin mukavalta aloittaa tämän kesäistä musiikkielämystä.

The Spirit of Kuhmo

Ennen kirkkokonserttia olimme Salakamarissa, jossa uudet taiteelliset johtajat Minna Pensola ja Antti Tikkanen mielenkiintoisesti kertoivat näkemyksiään Kuhmon vetovastuusta. Iloinen ja tiivis tunnelma - meillä maskit, kun virallisesti sitä suositellaan ja istuttiin kuin sillit suolassa. Saimme kuitenkin paikat ison, aukinaisen oven vierestä, kun tulimme ajoissa.

Polkupyörillä huristelemme paikasta toiseen. Hiukan hirvittää, kun monet vanhemmasta väestä kulkevat ryhmissä kolme rinnakkain, jolloin ohi pääseminen on hankalaa. Kun soittaa kelloa, saa välillä kiukkuisia vilkaisuja, hmmm, miksiköhän?

Paljakka virtaa ohitse ajaessa. Huomenna menemme Ikolan pappilaan päiväkahville Kertun ihanien herkkujen äärelle ja samalla pulahdamme uimassa, sillä vielä ei ole ehditty.

Kosken partaalla on kiva kävellä kauniissa maisemissa.

Mesiangervot tuoksuvat voimakkaasti joka paikassa.

"Kotona" on siirretty lukuisat mariskoolit turvaan, jotta me kömpelöt konserttivieraat emme saisi sirpaleita aikaiseksi. Kiitos Eeva ja Matti ihanasta konserttikodista, jonka olette taas lainanneet meille kahdeksi viikoksi!

Kuhmo kutsui taas

 

Kuhmo ja kamarimusiikki...

Täällä taas, ihanaa!

Runon ja suven päivänä

 

Iloa on

- Nostaa lippu salkoon keskikesän ja runouden kunniaksi. Ja tietenkin lueskella muutama Eino Leinon värssy juhlapäivän kunniaksi.

- Seurata pieniä, pesästä lähteneitä linnunpoikasia, jotka pontevasti kiljuvat kerjäten ahkerilta emoiltaan ruokaa. Kirjosiepot häipyivät metsän hämäryyteen, mutta rantasipin poikasia näkee pihassa nurmikolla ohuilla tikkujaloillaan kipittävinä varsinkin illan muuttuessa yöksi. Emoilla on kaksi poikasta, jotka päivä päivältä varttuvat suuremmiksi.

(kuva: WWF)

- Katsella netin kautta sääksenpoikasten varttumista Saimaan kauniissa maisemissa. Miten pienistä rääpäleistä voi niin nopeasti kesän aikana varttua uljaita, kalastelevia lintuja, jotka syksyllä taittavat muuttomatkan kaukaisille Afrikan rannoille. Koukuttavaa seurattavaa niin pesintä kuin muuttomatkatkin!

-Nauttia mökkitunnelmasta: luonnosta, vesijuoksusta lämpimässä vedessä, kukista, päiväunista pihakeinussa katoksen varjossa, kuikan huudosta järvellä ja uusista perunoista sillin kera. Ihan parasta kesää...

- Ihastella luonnonkukkia ja istutettuja, joista riittää sisälle maljakkoonkin kerättävää. Kyllä Suomen kesä on kaunis!

Tapaaminen

 

Mökin sisätilat kävivät ahtaiksi, kun äidin puoleisen sukuhaaran osa serkuista ja pikkuserkuista tapasi mökillä pitkästä aikaa. Onneksi ulkona tilaa riitti ja sääkin oli mitä parhain.

Kaukaisimmat vieraat tulivat "rapakon" takaa ja oikeastaan heidän vuokseen olikin niin kiva nähdä. Lähes kaikilla oli siteitä meidän mökille, jossa oli vietetty kokonaisia kesiäkin aikoinaan.

Hilpeyttä herätti 50-vuotiaat ankat, joita jokainen oli vuorotellen narun perässä uittanut laiturilta lapsena. Samoin lähes yhtä vanhat leikkiauton vihreät ratit vaihteineen, joiden kanssa muinoin pojat pitivät kilpailuja juosten pihamaata ristiin rastiin, kuten formulakuskit konsanaan. Toinen rateista on jo joitain vuosia sitten lähtenyt omistajansa mukana Yhdysvaltoihin, ja nyt toinenkin pakattiin lapsenlapsen tavaroihin Atlantin ylitystä varten. Ihana muisto edesmenneen oman isän lapsuudesta!

Mukana tapaamisessa oli myös yli 80-vuotias kummitätini, jonka uutta asuntoa kävimme edellisviikolla Helsingissä katsomassa. Ihanaa, että hänkin jaksoi lähteä mukaan, vaikka ajomatkaa tulikin monta tuntia suuntaansa.

Mitä vanhemmaksi elää, sitä rakkaammaksi suvun jäsenet tulevat. Kiitos mukavasta kokoontumisesta! Ihanat muistot lämmittävät...

Suvi-illan säveliä

 

Kevyttä klassista -festivaalin avajaiskonsertissa olin perjantaina Vilppulan kirkossa. Esiintyjinä olivat Johanna Rusanen-Kartano sekä pianisti-urkuri Pami Karvonen. Lisänä piti olla vielä Jukka Saarman, mutta hän joutui perumaan osuutensa kesän alussa sairastetun koronan vuoksi.

Johanna Rusanen-Kartano on taitava, isojen konserttisalien sopraano. Merikannon musiikki sopi oivasti kirkkoon, olihan se Oskar Merikannon kesäkirkko ja Merikanto sävelsi yli puolet tuotannostaan kesäasukkaana Vilppulassa. Kuulan, Franckin ja Händelin musiikki soi kauniisti kesäillassa - tosin solistin voimakas ääni tuntui ehkä liiankin mahtavalta tähän kirkkotilaan. Sopraanon ääni oli kauneimmillaan hiljaisemmissa kohdissa, mutta suuremmassa tilassa vaikutelma olisi varmasti ollut toinen. 

Säestäjänä toiminut Pami Karvonen soitti myös soolona uruilla Kokkosen Lux Aeternan sekä Mårtenssonin musiikkia sekä Merikannon Kesäillan valssin painolla. Merikannon tempo oli valtava ja jatkuva rubato venytti valssia omituisesti, joten näistä kärsi koko kappale. Itse olen sitä soittanut ja kuunnellut toisten tulkitsemana niin monet kerrat, että tämä näkemys sävellyksestä oli hiukan erikoinen minun mielestäni.

Suvi-illan säveliä kuuntelin ihan hyvällä mielellä. Yleisö aplodeista päätellen piti konsertista ja poistuimme kirkkoniemen kauniiseen kesäiltaan iloisella mielellä. Kohta kuuntelen lisää klassista musiikkia Kuhmon kauniissa maisemissa.

Lomalukemista

 

Mökin kirjahyllystä löysin ilmeisesti äitini aikoinaan ostaman kirjan Isä Mitrosta, joka on painettu 2008, jolloin Europarlamentin sotkuja ei vielä ollut tapahtunut.

Olen sitä aina silloin tällöin lukenut parin viikon aikana. On ollut mielenkiintoista nähdä, millaista ortodoksipapin perhe-elämä oli Mitro Revon lapsuudessa hänen kotikaupungissaan Helsingissä. Pappilassa oli suuri lapsilauma, 13 lasta, joista tosin yksi kuoli heti syntymänsä jälkeen. Mitro seurasi isänsä jalanjälkiä pappisuralle, ja toimi samassa virassa pappina ja lisäksi myös kiertävän ortodoksisen uskonnon opettajana keskustan lukioissa, kuten isänsäkin.

Kirjassa Isä Mitro kertoo ajatuksiaan elämästä yleensäkin, työstä ja uskosta.  Isä Mitron julkisuuskuva tulee esiin kirjassa, mutta myös se toinen, sisäinen minä. Kirjassa on kaunis Janne Gröningin kuvitus suomalaisesta luonnosta eri vuodenaikoina kuvatekstein. Siinä on myös asia- ja henkilöhakemisto käytettäväksi

Kirjaa on helppolukuinen, tosin kappalejako hieman kiusaa. Usein virke on laitettu omaksi kappaleekseen, joka minusta tuntuu häiritsevältä. Olen perinteisen kappelejaon vankka kannattaja, mutta kirjailija saa tietenkin tehdä kieliopin suhteen mitä haluaa.

Jatkan mielenkiinnolla lukemista...

Pääkaupungissa

 

Tällä viikolla vietettiin muutamia päiviä Helsingissä. Yövyimme suosikkikohteessamme Rantapuistossa meren äärellä, niin kuin lähes aina pääkaupungissa käydessämme. Aikaa nähnyt kiinteistö kauniissa, rauhallisessa maisemassa valikoi hotellivieraansa, joten aina saa nauttia häiriöttömistä öistä ja ihanasta, runsaasta aamiaisesta. Talvella lisänä on aito takkatuli, jonka ääressä on kiva lueskella päivän lehteä. Tosin tällä kertaa helteen helliessä ei takkatulesta ollut väliä.

Tapasimme yli 80-vuotiaan kummitätini sekä serkkuni miehensä kanssa, jotka olivat tulleet Usasta äitinsä luokse. Heitä tapaan harvoin, joten oli oikein ihana nähdä ja jutella rauhassa pitkästä aikaa. Kummitätini toipui kaihileikkauksesta, mutta mitenkään sitä ei olisi hänestä huomannut - oli iloinen, oma itsensä. 

On ihanan kiitollista, että tämän ikäisenä saa nauttia vielä kummitätinsä seurasta. Syksyllä saimme suru-uutisen toisen kummitätini kuolemasta. Hän sai elää pitkän elämän ja oli kuollessaan jo yli 90-vuotias. Olen ollut hyvin läheinen molempien kanssa ja muistoissa on lukuisat, kauniit tapaamiset, keskustelut ja yhteiset retket.

Helsingissä ollessamme vierailimme myös iki-ihanassa Puu-Käpylässä lähes 100-vuotiaassa punaisessa talossa katsomassa melkein 2-vuotiasta neitosta sekä hänen perhettään. Pihamaalla puun katveessa juotiin kahvit ja tuntui hassulta ajatella, että oltiin lähes Helsingin keskustassa. Aivan ihana asuinalue! Kaksivuotias jaksoi hyvin seurustella, esitellä kirjojaan sekä rappustenkulkutaitojaan ja välillä syödä reippaasti päiväruokansa. Rauhallinen ja iloinen pikkuneiti, jonka läsnäolosta vaarinsa oli aivan myyty ja minä myös.

Hotellin rauhallisella hiekkarannalla istuskelin illalla ja katselin merelle. Purjeveneitä, riippulautailijoita ja suppailijoita oli liikkeellä sekä muutama pitkän matkan uimarikin poijujensa kanssa. Kauempana iso rahtilaiva oli menossa Vuosaaren satamaan. Tutkin rakkoleviä ja nautin ilta-auringosta leppeässä tuulenvireessä. Ei ollut hyttysiä eikä liikenteen melua.

Kotimatkalla poikettiin Vääksyssä Viipurilaisen leipomon kahvilassa. Olimme ostaneet kotiin viemisiä ja istuimme kahvilla, kun pihaan pöllähti bussi eläkeläisiä ostoksille. Melkein jäätiin jalkoihin! Vasta autossa hoksasin, että sellainen minäkin kohta olen - ensi kuussa, hih!

Mökkipihan kasveja

 

Äitini 60 vuotta sitten istuttama juhannusruusu kukkii edelleen mökillä lipputangon juurella, tosin villiintyneenä. Tänä kesänä se aukaisi kukkansa sopivasti juhannusaattona. Luulin kyllä, että kukat eivät ehdi keskikesän juhlaan, mutta toisin kävi. Juhannusruusu on ruusuista kaunein minun mielestäni, vaikka kukinta-aika onkin helteillä lyhyt. Nyt on jäljellä enää muutama kukka.

Kielojen kukittua osin samoilta paikoilta pihapiiristä löytyy talvikki. Tämä yksilö on isotalvikki, mutta pikkutalvikkiakin meillä on. Lehdistä huomaa eron.

Tänä kesänä ensimmäistä kertaa huomasin harakankellojen seassa valkoista värimuunnosta. Ja mikä merkillisintä, sinisiä kelloja ei löytynyt yhdestä kohtaa laisinkaan, vain näitä valkoisia. Kauniita nekin!