Kesän satoa

Mökillä sadepäivä ei yhtään harmita.

Silloin voi ottaa puikot esiin ja ryhtyä kutomaan, joka on niin hauskaa puuhaa.

Tänä kesänä olen kutonut jämälangoista lyhytvartisia - ilmastosukkia. Niitä on ollut hauska itsekin käyttää mökillä.

Yhdet pitkävasrtiset tein viime viikolla.

Nämä lähtevät maailmalle. Ovat aivan liian värikkäät minun makuuni!

Onhan niitä jokunen pari syntynyt... Ja osa on jo omistajiensa jaloissa käytössä.

Sateen jälkeen

Takkatulen loimussa

Ulkona on viileää, mutta sisällä mökissä lämmintä ja mukavaa. Ikkunan takana tuulee, taivas on harmaa ja välillä vihmoo vettä. Ihana tarttua kirjaan tai kutimeen takkatulen äärellä. Kynttiläkin palaa pöydällä ja Griegin pianokonsertto soi taustalla. En valita yhtään!

Illalla

Kippoja, kuppeja, patoja ja pannuja

Kummitytön sisar elää jännittäviä aikoja. Kuukauden päästä alkaa opinnot uudessa kaupungissa, ja kotoa muutetaan kauas pois ensimmäistä kertaa elämässä. Uusi asunto on jo katsottuna opiskelupaikkakunnalta, ja muuttokuormaa kasataan.

Minäkin olen osallistunut nuoren neidon kodin tavaroiden hankkimiseen. Ostin ison muovikassin tarpeellista kauhoista siivousrätteihin. Varastostani löytyi kaksi mattoa, uusia pyyhkeitä ja kulmahyllykkö, joten kaikkea ei tarvitse hankkia. Onneksi neitokainen on jo useamman vuoden saanut lahjaksi astioita ja liinavaatteita, joten jotain on jo valmiina. Isovanhemmatkin ovat osallistuneet, ja mummo kunnostutti keittiön pöydän ja tuolit, joista tuli sievät kuin mitkä ja aivan uuden näköiset.

Tiistaina pakkasin sanomalehtipaperiin Pentikin Vanilja-astiastoa. Olen sitä hänelle kerännyt vuosien varrella, ja ne ovat olleet täällä mökillä säilytyksessä. Toivottavasti ovat ehjinä pitkän ajomatkan jälkeen. Paljon pitää vielä hankkia, mutta kaikkeahan ei tarvitse olla kerralla. Kunhan pystyy elämään ensimmäiset kuukaudet, niin vähitellen voi hankkia loppuja tarpeellisia.

Tuskin muistan tuota ihanaa, ensikodin perustamisen aikaa ja ruusunpunaisia kehyksiä... Onnea elämään uudessa kodissa, ihana neitokainen!

Lintujen elämää

Kirjosiepot ovat saaneet poikasensa maailmalle. Oli kiva seurata pesintää pihapiirissä ja poikasten ruokkimista. Koiras istuskeli aina samalla oksalla vaahterassa meidän ilonamme, kun söimme aamupalaa tai lounasta ulkona..

Satuimme näkemään, kuinka poikaset kurkkivat pöntöstä ja sitten yhtäkkiä tulla tupsahtivat ulkomaailmaan. Hyvin sujui ensilento ja nopeasti poikasparvi hävisi kauemmaksi pihaan. Seuraavana päivänä ne olivat jo metsän suojassa. 

Nyt pöntöt ovat hiljentyneet. Mustarastas poikastensa kanssa puhailee pihapiirissä etsien matoja. Aikamoisia kuopsuttajia! Mustikkakakkaa löytyy aamuisin poluilta ja eilen oli ulkotuolin pehmusteellekin eksynyt mustikkakakka, vaikka olin nostanut pehmusteet suojaan verannalle yön ajaksi. Ainoastaan pajulintu vielä ruokkii poikasiaan maapesässään, mutta nekin häipyvät kohta omille teilleen.

Loppukesän luonnon hiljaisuus on hämmästyttävää alkukesän huumaavaan liverrykseen ja sirkutukseen verrattuna. Poikaset oavt vähitellen omillaan ja maailmalla. Mitä sitä turhaan visertelisi!

Kukkakimppuja keräämässä

Kesällä lähes joka kävelyretkellä kerään kukkia tienpientareilta. Eilen tarttui mukaan paljon parjattuja lupiineja, päivänkakkaroita, sian- ja ojakärsämöitä sekä muutama kaurankorsi. Niistä sai kauniin kimpun verannan pöydälle.

Tänään tulin auton kyydissä isolle tielle vähän pidemmälle ja kävelin takaisin mökille. Ison tien pientareella oli kurjenkelloja, joita keräilin mukaan. Ojassa oli jyrkkä ojanpenger, ja kukkia hamutessa piti olla varovainen, ettei kierähtänyt ojan pohjalle. Miten ihmeessä on nykyään syvemmät ojat kuin ennen? Niin... Selvästi ketteryys ei ole enää samaa luokkaa kuin nuorempana. Ehkä nivelrikollakin on osansa asiassa.

Keskikesän edetessä alkaa vaihe, jolloin lähes kaikki luonnonkukat ovat jo kukkineet. Vielä ei onnneksi olla siinä pisteessä. Päivänkakkaraa löytyy vielä kovasti, samoin eri kelloja, kärsämöitä, ja kannusruohokin aloittelee kukintaansa. Tuvan pöydälle löytää vielä paljon eri lajeja maljakkoon. 

Luonnonkukkakimput ovat niin ihania.

Joutsen mustikassa?

Istuskelin rannassa ja katselin järvelle. Seurasin vastarannalla uiskentelevaa joutsenta. Yhtäkkiä se nousi maalle ja alkoi kivuta hitaasti mustikkarinnettä. Piti oikein kaivaa kiikari ja katsella, mitä se joutsen oikein puuhasi. Ihan näytti siltä, että se söi mustikoita. Mustikoita! En minä ole tiennyt, että joutsen käyttää niitä ravinnokseen. Vai herkutteliko vain? Vähän aikaa ruokailtuaan se lähti taas uiskentelemaan ja nousi vähän ajan päästä toiseen mustikkarinteeseen nautiskelemaan.

Hain lintukirjan ja katsoin laulujoutsenen ravinnosta sekä tutkin vähän nettiäkin. Niissä lähteissä ei puhuttu mitään marjoista, mutta ainakin tämä yksilö niitä selvästi söi. Hauska oli joutsenen ruokailua seurata ja oppia taas vähän uutta sen käyttäytymisestä.

Joutsenen puuhista innostuneena olen minäkin joka päivä syönyt pihasta mustikoita. Nam, hyviä!

Aarteita Joensuun taidemuseossa

Joensuun taidemuseo Onnissa en ole aiemmin vieraillut. Useisiin kuukausiin ei ole ollut  käyttöä museokortille - sattuneesta syystä, joten nyt tuntui sopivalta poiketa nauttimassa taiteesta. Päättymättömät tarinat - poimintoja Rolando ja Siv Pieraccinin kokolmasta, Valkoinen tila maalauksia, grafiikkaa ja veistoksia 1970-90-luvuilta sekä taidemuseon pysyvät omat näyttelyt 1800- luvun suomalaisesta taiteesta, eurooppalaisesta kirkkotaiteesta, ikonikokoelmasta ja kiinalaisesta taiteesta olivat tämän kesän mielenkiinnon kohteena.

Surrealistisen grafiikan esittely Pieraccinin kokoelmasta ei minua koskettanut, vaikka yritinkin siihen perehtyä. Jotain kertoo sekin, että yhtään kuvaa ei muistoksi mukaan lähtenyt. Sen sijaan museon omat kokoelmat 1800-luvulta olivat juuri sitä minun mielenkiintoani ruokkivaa taidetta.

Ihastelin tapaa, jossa ripustus oli kuin olohuoneesta konsanaan. Oli erilaista katsella tauluja tilassa, jossa oli myös aikakauden kalustusta. Viehättävää, joka minun silmääni ihastutti, varsinkin suomalaisen 1800-luvun lopun taideteoksissa.

Olimme puolen päivän aikaan liikkeellä, joten museossa oli hyvin väljää liikkua. En pidä tungoksesta muutenkaan taidekierroksilla, joten nautin kovasti lähes tyhjistä näyttelytiloista, joissa voi tarkastella teoksia eri katselukulmista. Tuoleissa saattoi myös levähtää, jos kiertely alkoi väsyttää jalkoja.

Kiinalainen taide ei minua tällä kertaa erityisemmin kiinnostanut. Johtuu ehkä siitä, että omistan SUUREN ja paksun kirjan kiinalaisesta taiteesta. Se on niin raskas käsitelläkin, että en moneen vuoteen ole sitä selannut. Sain kirjan ylioppilaslahjaksi kummitädiltäni, joka vietti Taiwanilla yli 30 vuotta elämästään. Hänen myötään kiinalainen kulttuuri avautui hiukan minulle, ja kirjan olen aikuisuuteni kynnyksellä kolunnut moneen kertaan läpi. Olin ihan innostunut itämaisesta taiteesta jossakin vaiheessa elämääni, mutta nyt intohimoni on vaihtunut pysyvästi suomalaiseen kultakauden taiteeseen.

Ikonitaide esittäytyi ihan eri lailla kuin olin etukäteen kuvitellut. Teokset olivat suhteellisen pienessä tilassa ahtaasti esillä spiraalimaisesti. Ikivanha taidemuoto modernilla tavalla ripustettuna - aivan superhieno kokemus olla kuin osana ortodoksisuutta! Tunnelma oli erikoinen, mutta pyhyys vahvasti läsnä.

Joensuun taidemuseossa kannattaa käydä. Näyttelyt olivat monipuoliset ja jo vanha rakennus itsessään korostaa taiteen arvoa.

Varovaisesti maailmalla

Kesäretkelle lähdettiin vihdoin varovaisin mutta iloisin mielin. Käsidesiä oli autossa ja laukussa koko ajan saatavilla, ja hienoa oli huomata, miten vastuullisesti joka paikassa oli korona-aikana varauduttu hyvän hygienian ylläpitämiseen. 

Olimme Valamossa kolme päivää. Ihanaa aikaa: Sielu lepäsi ainutlaatuisessa tunnelmassa, hyvän ruoan ja juoman sekä kauniin luonnon äärellä. Säät olivat epävakaiset, mutta kertaakaan ei kastuttu. Taas tuli vahvasti tunne, että tänne pitää joka vuosi suunnata. Samanlaista, erikoista levon tunnetta en koe missään muualla.

Hotellissa olimme pienimmällä käytävällä alakerrassa ja siellä ei ollut majoittautuneena ketään muita kuin me. Trapesan lounaalla piti servietin kanssa ottaa ottimilla kaikki ruoat, ja jos joku unohti, niin itse olimme tarkkaakin tarkempia. Toimintaohjelappuja asiasta oli joka puolella. 

Ihanaa höyryuunissa valmistettua lohta söimme ensimmäisenä päivänä,  ja täytyy sanoa, että se oli ehkä parasta koskaan syömääni. Minähän en ole lohen ystävä laisinkaan, vaikka muuten kalaa rakastankin, mutta tällaista lohta voisin syödä vaikka joka päivä!

Yhtenä iltana olimme valamolaisessa teepöydässä nautiskelemassa teetä vadelmahillon kera. Tarjolla oli myös vanhaan tapaan kahdenlaista suolaista piirakkaa, smetanaa ja suolakurkkuja hunajalla sekä maustekakkua ja pikkuleipiä sekä hedelmiä. En yleensä juo mustaa teetä, mutta tämä Valamossa iän kaiken käytetty jaavalainen tee oli ihan huippuhyvää. Ehkä hunajalla ja hillolla oli oma osansa makunautintooni!

Joka kerta vierailemme myös metsähautausmaalla, joka on vaikuttava vaatimattomuudessaan. Kävelimme myös yhtenä päivänä Matkamiehen ristillä, jonka kauniissa järvimaisemassa oli ihana levähtää hetki. Sää oli tuulinen, joten minä jätin uimisen väliin. Sen sijaan jouduin miettimään, miten pelastan seuralaiseni aaltojen kynsistä, sillä mainingit olivat suuret ja ranta jyrkkä sekä kallioisen liukas. No, suunnitelmaa ei onneksi tarvinnut ottaa käyttöön!

Valamosta jatkoimme mesimarjakuohuviinipullo kainalossa Joensuuhun. Kummityttö oli ystävällisesti antanut poissaollessaan asuntonsa käyttöömme.

Kesälukemista

Pari kesää sitten luin Kuhmon Kamarimusiikkiviikolla Seppo Kimasen kirjan Kimasen lento. Siinä hän muisteli omaa elämänhistoriaansa, johon kietoutui tiiviisti myös Kuhmon Kamarimusiikin synty ja festivaalin kasvu yhdeksi Suomen ja koko maailmankin tuntemaksi, korkeatasoiseksi kamarimusiikkitapahtumaksi. Kirjan nimi on hauska oivallus, joka naurattaa minua vieläkin. Minulle tuli lisäksi yllätyksenä, kuinka mukaansa tempaavasti ja hauskasti sellotaiteilija taitaa myös kirjoituspuolen.

Ammattiyhdistykseni lahjoitti kesälukemiseksi jäsenilleen yhden vapaavalintaisen kirjan. Minä valitsin Kimasen uusimman Kamarimusiikin kauneus, jota hypistelin jo viime heinäkuussa Kuhmossa. Silloin vielä pysyin päätöksessäni: "Ei yhtään kirjaa enää meille!" Nyt pyörsin pyhät lupaukseni. Kai jostain hyllyn kolosta sille vielä paikka löytyy... (Ei löydy! Pitää läjittää johonkin jo syntyneeseen huojuvaan kasaan. Huokaus!)

Ihana lukea kirjaa, jota on jo pidempään miettinyt! Tänä vuonna ei päästä nauttimaan Kuhmon lumosta. Päätimme kuitenkin etsiä tilalle jotain muuta. Kirja kuuluu tähän sarjaan, samoin Valamo, Koli, Joensuun karjalan piirakat... Sinne matkalukemiseksi sopii hyvin myös Kamarimusiikin kauneus, kun oikeaa kamarimusiikkia ei tällä hetkellä kuule kuin levyltä. Tietenkin cd:t mukaan autoon ja bluetooth-kaiutin reppuun, muuten tulee vieroitusoireita!

Runon ja suven päivä

Ruislinnun laulu korvissani,

tähkäpäiden päällä täysi kuu...

                                                                       

                                                                        (Eino Leino)

... paitsi, ettei kuulu ruislinnun ääntä eikä näy täysikuu: Tuulee niin, että taitaa haivenetkin irrota päästä, eikä tässä ujelluksessa muuta kuulu kuin tuulen kohina! Lippu lepattaa viivasuorana. Onkohan riekaleina, ennen kuin iltaan päästään? Tällainen tämän vuoden runon ja suven päivä - ei ehkä sieltä herkimmästä päästä!

Runon ja suven päivän viettämistä ehdotti näyttelijä Veikko Sinisalo -90-luvun alussa. Ensimmäisen kerran sitä vietettiin vuonna 1992. Ilahduin itse suunnattomasti, kun intohimoisena liputtajana sain kesälle yhden uuden liputuspäivän. Nyt niitä on useampiakin jo, kun kohta saa liputtaa Helene Schjerfbeckille ja kuvataiteelle ja vielä elokuun lopulla Suomen luonnolle. 

Tänä suven ja runouden merkkipäivänä välillä sataa, välillä paistaa. Söin lounaan ulkona, mutta hiivin sisälle, kun tuulenpuuskat taivuttivat rantapuita niin hurjan näköisenä, että pelkäsin niiden latvusten kohta lentävän syliini. Hetken päästä tuli taas sadetta rankasti ja jo iltapäivällä sai nauttia auringosta sekä juoda päiväkahvit verannalla. Suomalaista kesää! Ei käy lomanvietto tylsäksi.

Sadesään mietteitä

Viime päivät olemme taas pidelleet sadetta. Ei yhtään kurjaa! Voi sytyttää takkaan tulen, nukkua ihanat päiväunet, arvailla sademittarin lukemaa ja saunoa tuulen tuvertaessa ja sateen ropistessa. Ei siis yhtään hullumpaa lomaelämää. Sateen lomassa on joka päivä aurinkokin pilkistänyt. Auringon paisteessa on heti ihan kuuma, sateen sattuessa vilukissa laittaa nopeasti villasukat jalkaansa.

Tänään ajelimme kapeaa kylätietä peltojen keskellä. Katselin tien viereltä kurjenkelloja ja löytyihän niitä. Kesä on edennyt niin hurjaa vauhtia luonnossa helteiden vauhdittamana, että kohta kaikki kukat ovat kukkineet - horsmakin aloitteli jo kesäkuun viimeisellä viikolla. Muistan aiemmilta vuosilta, kuinka sen kukinta on ollut merkki loman loppumisesta ja koululaisten paluusta opinahjoonsa. Nyt ei elokuussa varmasti kuki enää mikään kasvi, jos tätä vauhtia mennään.

Onneksi kesää on vielä paljon jäljellä. Siitä nautitaan!

Ensimmäinen pitkästä aikaa

Olimme keskiviikkoiltana urkukonsertissa - ja yleensäkin konsertissa - ensimmäistä kertaa talven jälkeen. Tuntui niin hienolta! Kun ensimmäiset tahdit uruista kajahtivat isossa kirkossa, nousi melkein vesi silmiin, niin ihanalta tuntui kuunnella musiikkia oikeassa konsertissa. Musiikkia on kyllä kuunneltu kotona oikein urakalla viime kuukaudet, mutta sehän ei ole sama asia.

Ohjelmistossa oli 1900-luvun alun musiikkia Suomesta ja Pohjoismaista. Vaikka nämä säveltäjät eivät ole mitenkään erityisiä itselleni, nautin konsertista kovasti. Varsinkin Kuusiston ja Raition urkukappaleet olivat mielenkiintoisia ja Oskar Lindbergin sonaatti vei ajatukset Taalainmaalle. Säveltäjä on sieltä syntyisin ja hänen urkusovituksensa tutusta Vanha virsi Taalainmaalta on ollut meidän suvun siunauksissa aina loppusoittona. En hoksannut yhtäläisyyttä vielä konsertissa, vaan  osasin yhdistää nämä kaksi kappaletta samaan säveltäjään vasta myöhemmin.

Harmi, että konsertissa oli vain 8 henkilöä yleisönä. No, eipä tarvinnut pelätä koronan tarttuvan suuressa tilassa, kun olimme todella kaukana toisistamme. Ihmiset eivät vielä hoksaa, että joitain konsertteja on jo tarjolla, tai sitten eivät vielä rohkene paikalle viruksen pelossa. Nyt onkin hyvä hetki osallistua, kun yleisöä on vähän ja epidemiassa suvantovaihe. (Joka toivottavasti vain jatkuu...)

Tänään etsiskelin jo seuraavaa konserttia. Se taitaa olla Joensuussa ensi viikonloppuna.

Urkukonsertti

Hiljaiselon jälkeen koronan rauhoituttua on ollut mukava harvakseltaan osallistua johonkin yhteisölliseen tapahtumaan. Olemme käyneet muutamassa messussa sunnuntaina. Kirkot on valittu maaseudulta, joissa ehkä voisi ajatella olevan väljempää. Yllättävän paljon on ollut väkeä syrjäkylien messuissakin. Käsidesiä on tarjolla, väki ohjataan hajalleen istumaan ja virsikirjojen sijaan on käytössä monisteet.

Keskiviikkoiltana on tiedossa ensimmäinen livekonsertti moniin kuukausiin. Jämsän kirkossa esiintyy Marko Kupari. Hän on konsertoinut meidän oman seurakunnan urkuviikolla myös ja on taitava urkuri. Ohjelmasta emme tiedä, mutta kaikki kelpaa tässä vaiheessa, kun konserttien nälkä on jo melkoinen. Korona poisti kaikki ihanat musiikkiviikot ja tapahtumat, joten vähän orpo olo on ollut siltä osin. Onneksi mahtava kesäsää on korvannut paljon.

Ehkä muitakin konsertteja vähitellen järjestetään. Odotellaan varovaisen toiveikkaasti...