Tintti

Paukkupakkanen

Aamulla herätessä pakkasmittari näytti -20, nyt - 21,6. Oikean talven tuntu!

Päivä on sujunut penkkiurheillen. Ensin kävin seuraamassa sisarentytön lentopallopelit kotihallissa. Häviö tuli Orpoa vastaan, mutta peli oli kuitenkin hyvää, ja tytöt ovat taas saaneet kosolti kokemusta. Ensi viikonloppuna joukkue pelaa Nurmossa.

Ampumahiihdolla jatkettiin myöhemmin. Se on varsin yllätyksellinen laji, jota on mukava seurata televisiosta. Nyt ilta kuluu mielenkiintoista kirjaa lukien.

Ulkona pakkaslukema vain komistuu...

Kuu

Viime maanantaina näkyi aamulla komeasti kuunpimennys. Harmi vain, kun se oli parhaimmillaan juuri töihin lähtiessä, joten laiskuus iski enkä viitsinyt ryhtyä kuvaamaan.

Koulun pihassa Kuu näkyi upeasti kentällä kahden männyn välistä. Ihailimme oppilaiden kanssa sitä hetken kireässä pakkasessa ja sitten lähdimme sisähommiin.

Nämä kuvat olen ottanut joskus olohuoneen ikkunan läpi ihan tavallisesta talven kuutamosta.

Pakkaspäivän utuja

Aamulla kävin pienellä kävelylenkillä. -9 näytti mittari.

Päivä jatkui vuodevaatteita tuuletellessa ja lakanoita pesten. Se on puuhaa, josta pidän.

Pyykinpesun lomassa ehdin napata muutaman kuvan.

Ikkunan takana on kaunis talvipäivä.

Vielä pitää lähteä uudelleen ulkoilemaan.

Lentokoneen ohjaimissa

MAF eli Mission Aviation Fellowship järjesti koulumme oppilaille mahdollisuuden tutustua järjestön toimintaan ja ilmailukäytöstä poistettuun museokoneeseen. MAF lentää avustuslentoja kehitysmaissa, missä tiet puuttuvat, etäisyydet ovat pitkiä tai maakuljetukset turvattomia. Järjestön palveluja käyttävät mm. kehitysapu- ja lähetysjärjestöt, YK sekä maailman ruokapankki.

Oppaana meillä oli Paavo Rauskanen, joka entisenä opettajana osasi avata jännittävää asiaa ekaluokkalaisille erittäin mielenkiintoisesti. Jokainen oppilas - ja minäkin - sai istua koneen kyydissä sekä matkustajana että lentäjänä. Voi sitä riemua!

Kuulimme koneen vaiheikkaasta elämästä Afrikassa, seurasimme videoesitystä MAFin toiminnasta ja osallistuimme arvontaan, jossa palkintona on kuumailmapallolento. Tuliaisiksi kotiin veimme askartelua varten pienoislentokoneen kaavan, joten innokkaimmat jatkoivat puuhastelua lentokoneen parissa vielä vierailun jälkeenkin.

Kiitos, MAF! Oli todella mielenkiintoista!

Lomalukemista

              

Joululomalla luin Bernard Cornwellin historiallisen romaanin Azincourt, joka kertoo englantilaisten ja ranskalaisten taistelusta vuonna 1415. Ranskan armeija on kuusi kertaa  englantilaisten nälkiintynyttä ja kulkutaudin riivaamaa joukkoa suurempi, mutta Henrik V:n pitkäjousiampujat mahdollistavat käsittämättömän voiton ranskalaisista Azincourtin taistelussa.

Romaani perustuu todelliseen historiaan, ihmisiin ja tapahtumiin. Päähenkilönä on jousimies Nicholas Hook, joka on lainsuojaton englantilaispoika. Sodan melskeessä hän jalostuu yhdeksi parhaista englantilaisista pitkäjousimiehistä, unohtaa surkean menneisyytensä ja kokee vihdoinkin olevansa elossa, tärkeä sekä arvostettu omalla paikallaan Henrik V:n sotilaana.

Vaikka kirja sisältää pitkiä ja yksityiskohtaisia taistelujaksoja, minusta se oli äärimmäisen mielenkiintoinen ajankuvaus 1400-luvun englantilaisten elämästä köyhän ihmisen ja sotilaan näkökulmasta. Papiston kaksinaamainen käytös, ihmisten raakuus ja elämän kovuus kurjuuksineen saa vastapainon aina silloin tällöin pilkahtavasta inhimillisyydestä ja rakkaudesta, joka kuitenkin lopulta on se elämää ylläpitävä voima.

Kirjailija on tehnyt mielettömän työn tutkiessaan historiaa monelta suunnalta. Tarinankerronta on mukaansa tempaavaa, vaikka minkäänlaista romantisointia ei mielestäni kirjassa näy - päinvastoin: Välillä sotaisat kohtaukset tuodaan lukijan eteen niin realistisen raakoina, että pitää vähän karaista itseään, jotta pääsee eteenpäin. Kuitenkin tarinan taianomainen imu on niin voimakas, ettei kirjaa meinannut malttaa laskea kädestään ennen sen loppua.

Jostain kumman syystä viime vuosina minua ovat kiinnostaneet nämä historialliset romaanit. Nyt on tarkoituksena hakea kirjastosta lisää Cornwellin tuotantoa.

Loppiaisaiheista taidetta

"Kulkeissain mä tiellä nähdä sain..."

(S. Rigg: Itämaan tietäjät)

(T. Yendell: Itämaan tietäjät)

(?:Itämaan tietäjät)

(R. Paz: Kaukainen tähti)

Nämä kaikki on taiteiltu ilman käsiä.

Seikkailuvietti

Minulla ei ole minkäänmoista seikkailu- tai kilpailuviettiä. Ehkä vähän kummallista, sillä isäni urheili aikoinaan hurjasti ja vielä kylmiltäänkin osallistui ikämieskisoihin keihäänheitossa ja monissa muissa lajeissa. Minua ei ole koskaan kilpailu kiinnostanut ja seikkailuksi riittää kadonneen avaimen etsiminen tai emännänjatkeella yläkaapissa katonrajassa keikkuminen.

Surullisena seurasin herkeämättä aikoinaan Kiilopäällä vaikuttaneen ranskalaissyntyisen Dominick Arduinin katoamista maaliskuussa 2004, kun hän yritti ensimmäisenä naisena päästä yksin maantieteelliselle Pohjoisnavalle. Olin jo aiemmin seurannut hänen yritystään, joka katkesi railoon putoamiseen ja varpaiden amputoimiseen. Alle vuosi ensimmäisestä yrityksestä hän lähti yllättäen toiselle, kohtalokkaalle retkelle.

Aikamoinen huhuvyöry alkoi heti katoamisen jälkeen ja on jatkunut vielä Arduinin kuolleeksi julistamisen jälkeenkin. Jotkut ovat sitä mieltä, että hän katosi tahallaan ja elää jossain päin maailmaa. Tiedä häntä, mikä on totuus. Todennäköistä kuitenkin, että hän hukkui jäihin tai avoveteen.

Nämä ajatukset tulivat mieleeni lukiessani Norjassa kadonneista kiipeilijöistä. He olivat käsittääkseni ensimmäisellä omatoimimatkallaan kiipeilykurssin jälkeen. Lumivyöryalueella on huono keli ja pelastustoimenpiteet ovat hankalia. 

Ehkä voimakkaan seikkailuvietin omaavat ajattelevat, että se tapahtuu, mikä on tapahtuakseen. Niin... Suurin suru ei ole seikkailijalla vaan hänen läheisillään. He kantavat murhetta lopun elämänsä. 

Jokainen tekee omat ratkaisunsa. Surulliselta vain tuntuu lukea kadonneista seikkailijoista, kun esim. luonnonkatastrofeja tapahtuu samaan aikaan eri puolilla maailmaa. Niille ei yksilö välttämättä voi mitään, ne tulevat odottamatta ja niissä henkensä menettää ihan tavalliset ihmiset tavallisen elämänsä keskellä.

Joskus tuntuu, että elämänsä suurimpiin "seikkailuihin" ihminen joutuu haluamattaan, aavistamattaan, eläessään tavallista pienen ihmisen arkielämää. Minullakin on siitä kokemusta. Yhtäkkiä kaikki vain muuttuu...

Olen tällä hetkellä kovin onnellinen tavallisesta - niin tavallisesta - elämästäni!

Myräkkä

Lunta puski yöllä tuulen kanssa oikein kunnolla. Aamulla herättiin aurojen pörinään ja ihmeteltiin lumen määrää. 

Suunnitelmissa oli lähteä Tampereelle ja huonosta ajokelistä huolimatta toteutettiin aikomukset. Ajeltiin rauhallisesti vähän tavallisuudesta poikkeavaa reittiä, jossa liikenne on hiljaisempaa. 

Tie oli kohtalaisessa kunnossa, välillä lunta kinoksissa tien reunoilla. Minua vähän hirvitti välillä! Useita puita oli yöllä kaatunut, mutta ne oli raivattu pois yhtä kohtaa lukuunottamatta. Siinä seisoi rekka puiden alla, kun ei mahtunut läpi ja odotteli raivaajia. Pikkuautot pääsivät  vastaantulevien kaistaa pitkin. 

Poliisiautoja ja hälytysajoneuvoja oli liikkeellä, onneksi mitään onnettomuuksia ei näkynyt. Ehkä ihmiset malttavat liikkua rauhallisesti. 

Olen iloinen, kun ei tarvitse ajaa itse!

Onnellista vuotta 2019!