Ystävät auttavat hädässä! Yksi heistä tarjosi apuaan ja soitti kuoronjohtajallemme, jotta saisin avaimen saliin. Minä en tietenkään voinut soittaa kellekään, kun numerot, joita en muista, olivat tallella hukassa olevassa puhelimessa. Elämä heittäytyi kerralla oikein hankalaksi! (Olisihan numeroita löytynyt esim. netistä, mutta hieman enemmän aikaa se olisi vienyt!)
Lähdin hakemaan kuoronjohtajaltamme avainta. Sillä aikaa ystäväni oli soittanut puhelimeeni ja yllätys, yllätys! Puhelin ei ollut jäänyt mihinkään vaan oli lipaston päällä kotona hyvässä turvassa. Tosin tässä paikassa en puhelinta yleensä koskaan pidä. Voi hyvänen aika! Olin niin varma siitä, että olin jättänyt puhelimen harjoitussaliin, etten edes hoksannut soittaa siihen lankapuhelimesta.
Kun sain kuoronjohtajamme käsiini, hän ystävällisesti kertoi, että kännykkä oli löytynyt. Ystäväni oli siitäkin jo ehtinyt informoida, jotta en turhaan juoksentelisi avaimen kanssa ympäri kyliä. Suurkiitos!
Voi, voi! Kaikkea sitä sattuu, kun lyhyestä yöunesta ja pitkästä työpäivästä poikkinaisena lähtee vielä harrastamaankin.
4 kommenttia:
Kännyköt ovat välillä kimurantteja, kun niissä ei ole johtoa niin kuin lankapuhelimessa ;) tuppaavat hyppimään jonnekin, minne ei ole tarkoituskaan asettua.
Huolellinen pitää olla omistajan...
Nooh, kuule täällä meidän huushollissa haetaan vähän väliä Jussin kännykkää (helppo nakki, siihen voi soittaa) ja hänen silmälasejaan (ei voi soittaa). Jussilla on niin hyvä näkö, että ottaa lasit pois ja sitten ne ovat jossain... ja yleensä tämä taloudessa asuva naispuoleinen piilolinssien käyttäjä ne löytää... mitä ihmeellisimmistä paikoista... joo.
Minäkin noita laseja välillä etsiskelen...
Kesällä uudet lasit olivat olleet pari viikkoa käytössä, kun ystäväni istui niiden päälle ja uudet kehykset piti vaihtaa, kun murtuivat juuri strategisesta paikasta! Täysin oli oma syyni :=) Ei edes harmittanut!
Lähetä kommentti