Eilen kuulin suru-uutisen: Vanhimman kummilapseni isä oli yhtäkkisesti perjantaina kuollut kesken harrastuksensa. Ilmeisesti äkillinen sairauskohtaus. "Varjele meitä pahasta äkkikuolemasta", sanottiin vanhassa kirkkorukouksessa. Ehkä äkkikuolema on kuitenkin se tapa, millä moni meistä haluaisi lähteä, kun se aika koittaa...
Olimme juuri juomassa päiväkahvia alamökin verannalla auringosta nauttien, kun puhelin soi ja saimme kuulla ikävän uutisen. Päivän tunnelma muuttui heti ja alakuloinen vire on ollut koko tämänkin päivän. Suru on suuri perheessä, joka menettää läheisensä. Isää olisi vielä tarvittu, vaikka kummipoikani jo parikymppinen onkin.
Iloakin päivään on liittynyt. Sisareni on ollut viikonlopun tyttäriensä kanssa Mikkelissä nuorten lentopalloturnauksessa Power Cupissa, jossa on ollut 7000 pelaajaa. Olen aina huolissani, kun he ovat autolla liikkeellä pitkiä matkoja. Juuri kuulin, että ovat onnellisesti kotona, pelit olivat hienot ja nuorilla oli mukavaa.
Satojen kilometrien automatkat saattavat sisältää vaaranpaikkoja, vaikka kuinka itse ajaisi huolellisesti ja sääntöjen mukaan. Koulussamme vammautui joulukuussa pieni tokaluokkalainen auto-onnettomuudessa ja nyt pyörätuoli on hänen elämässään arkipäivää.
Elämä on joskus niin pienestä kiinni...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti