Kävellessäni koulusta kotiin kuulin pääni yläpuolelta pörinää. Kaksitasolentokone lensi hyvin matalalla ylitseni. Jäin sitä seuraamaan katseellani, sillä keskellä kaupunkia en ole koskaan nähnyt koneen näin matalalla lentävän. Mieleeni tuli, että rojahtaako niskaan, mutta vakaasti kone vaappui eteenpäin.Epätavallisen matalalla se kyllä eteni.
Lähellä keskustaa on vanha lentokenttä, jota pienkoneet välillä käyttävät. Lentokoneita enemmän siellä liikkua koiranomistajia lemmikkeineen. Minäkin olen siellä useasti Nellan kanssa käynyt. Tälle kentälle kone ilmeisesti laskeutui, vaikka suunta oli jotenkin omituinen.
Kaksitasolentokoneet olivat hallitseviä lentokonetyyppejä 1930-luvulle asti, jos en väärin muista. Silloin niissä oli joitain aika isojakin. Nykyiset taitavat olla vain yksi- tai kaksipaikkaisia. Lentokoneenrakentajan tyttärenä tunnen aina lukkarinrakkautta siivekkäitä rakkineita kohtaan. En koskaan häiriinny niistä, en edes mökillä Hornettien pauhusta. (Jotka ovat muuten paljon hiljaisempia kuin muinaiset Drakenit, joita rakas edesmennyt isäni oli rakentamassa.)
Rakastan lentämistä, siis "kyydissä" oloa, vaikka korkeanpaikankammoinen olenkin. Olen lentänyt isoilla koneilla, pikkukoneilla ja kerran helikopterillakin. Lähtisin heti ilmaan, jos joku mukaansa huolisi. Kari onneton pienentää hiilijalanjälkeään, joten ainakaan hänen kanssaan ei lentomatkoja ole odotettavissa lähitulevaisuudessa. Pieneneepä samalla minunkin jälkeni!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti