Iltapäivällä piti viedä tärkeä paperi erääseen virastoon. Tulin kiireellä kotiin, vaihdoin koulurepun koriin ja laitoin paperin sinne. (En ole käsilaukkuihmisiä!) Sitten lähdin juoksujalkaa toimittamaan asiaa, sillä en ollut varma, mihin aikaan virasto suljetaan.
Kävellessäni hissiltä ulko-ovelle mieleeni tuli, että tämä paperi ei saa joutua hukkaan tai vieraisiin käsiin, muuten minun käy köpelösti. Samalla avasin oven ja silloin se tapahtui: Ovisyvennyksestä ulos astuessani kauhea viima tempaisi paperin koristani ja tyrmistyneenä seurasin, miten tärkeä todistuskappaleeni leijaili korkealle pääni yläpuolelle, tempautui tuulen mukana aidan toiselle puolelle ja iloisesti leijaili naapurin pihan kautta kohti katua. Minä sain jalat alleni! Eräs kaksilahkeinen väittää, että juoksen vain sateessa tai karhua karkuun. Nyt sen todistin vääräksi. Pinkaisin kuin hirvi konsanaan paperin perään sydän läpättäen ja koitin olla tuulta nopeampi. Mahtoi olla hassu näky! Juuri, kun luulin saavani sen kiinni, tuli uusi puuska ja tempaisi paperin parin metrin päähän. Ajattelin jo astua sen päälle, jos muu ei auttaisi. Siihen se kuitenkin asettui muutamaksi sekunniksi, juuri siksi ajaksi, että sain kumarruttua ja tarrattua kulmaan kiinni.
Huh, huijaa! Kyllä helpotti. Pitelin loppumatkan paperista kiinni rystyset valkoisena ja sain kuin sainkin sen luovutettua parempaan talteen. Nyt naurattaa, mutta ei naurattanut iltapäivällä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti