Lehdistä olen lukenut tällä viikolla keskustelua siitä, vietämmekö pyhäinpäivää vai halloweenia ja kumpaa koulussa pitäisi painottaa.
Oma mielipiteeni on vankasti pyhäinpäivän kannalla. Minulla ei ole mitään tätä toistakaan juhlaa vastaan, kunhan se ei peitä kristillistä juhlapäiväämme.
Halloween on alun perin perustunut kelttiläisten kulttuurien syksyllä vietettyyn uuden vuoden juhlaan, mutta meille levinnyt halloween on Usan tuliaisia. Jotenkin minusta on vaikeaa juhlia irlantilaista juoppoa (Jack O`Lantem), jonka sielun piru pelasti helvetiltä, mutta jota ei taivaaseenkaan laskettu ja sen vuoksi kiertää naurislyhtynsä kanssa etsimässä lepopaikkaa. (Usassa nauris on muuttunut kurpitsaksi.)
Pyhäinpäivää on meillä juhlittu kristinuskon ajan ja tätä perinnettä haluan myös lapsille välittää koulussa. Emme juhli halloweenia, vaan puhumme kunnioituksella menneistä sukupolvista ja kaipaamme rakkaita poisnukkuneita ystäviämme. Entisessä koulussamme, joka sijaitsi hautausmaan kupeessa, veimme aina kynttilöitä hautausmaalle pyhäinpäivän aattona.
Surusta ja ikävästä pitää puhua myös lasten kanssa ja tämä pyhä on juuri sitä varten. Samalla kirkastuu lohdutuksena ajatus Taivaan kodista kristillisen uskomme peruspilarina. Hyviä keskusteluja olen käynyt vuosien varrella lasten kanssa ja usein on myös itketty kaipauksen kyyneliä yhdessä. Muutamia hyviä lastenkirjoja kuolemasta on myös kirjoitettu kouluikäisille.
Kummitusviikkoa olemme viettäneet hurjien otusten kera nollaten pelkotoleranssimme mutta aivan eri ajankohdassa. Lapset ovat kautta aikojen rakastaneet vähän pelottavia juttuja, joita voidaan kertoa turvallisessa ympäristössä. Olen aina valinnut luettavaksi "kilttejä" kummituskertomuksia, joissa on opettavaisia aineksia. Tuttu aikuinen voi valita sanansa ja juttunsa niin, että lapsille ei pelkoja muodostu, vaan kaikki on hauskaa mielikuvitusleikkiä, josta lapsille jää hyvä mieli. Mutta näitä asioita ei tulisi mieleenikään yhdistää pyhäinpäivään!
Vuosikausia olen viettänyt pyhäinpäiväni kappelissa kuoron kanssa laulaen ja kuunnellen kuluneen vuoden aikana poisnukkuneiden nimiä sekä katsellen heille tuotua kaunista kynttilämerta. Tulevana lauantainakin kuulen monen tutun ihmisen nimen ja samalla muistelen yhteen ristenneitä elämänvaiheitamme.
Oman isäni ja isovanhempien haudalle vien kynttilän. Isän kuolemasta on jo 26 vuotta, mutta aika ei ole poistanut ikävää. Onneksi meillä on tuleva juhlapyhä, jolloin voimme muistella omia kuolleita rakkaitamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti