maanantai 1. marraskuuta 2010

Prinsessa


Eilen kävin katsomassa elokuvissa Arto Halosen ohjaaman elokuvan Prinsessa. Tositapahtumiin perustuva tarina Kellokosken mielisairaalassa elämänsä suurimman osan viettäneestä Anna Lappalaisesta on kiehtova, vangitseva ja pysäyttävä.


Anna Lappalainen syntyi v. 1896 ja asui lapsuudessa yli kymmenessä sijaisperheessä eikä oma avioliittokaan onnistunut. Hierojan ammatissaan hän oli taitava ja tekikin sitä koko elämänsä. Maanisdepressiiviseen psykoosiin hän sai lähes kaikki sen ajan hoidot, esim. kardiatsoli-, insuliinishokki-, malaria-, sähköshokki- ja lääkehoidot sekä kestonarkoosin. Lobotomialta hän "pelastui".


Anna Lappalainen koki itsensä Buckinghamin prinsessaksi, jonka aarnikotka oli pudottanut Lappiin. Hänen laulu- ja esiintymistaitonsa ilahduttivat kanssaihmisiä ja hän maalasi omintakeisia tauluja sekä teki käsitöitä. Hän oli onnellinen ja elämänmyönteinen persoona. Kellokosken kolmannnen kerroksen parvekkeelta hän piti konsertteja laulaen J. Alfren Tannerin laulelmia ja Oskar Nyströmin ralleja. Välillä hän jakeli leikkishekkejä paikallisen pankinjohtajan suosiolla ihmisten rahahuolia "helpottamaan".


Prinsessa kuoli Nikkilän sairaalassa 92-vuotiaana. Kerrotaan hänen kuolinvuoteellaan sanoneen: "En minä mikään Prinsessa ollut. Minä olen Anna Lappalainen." Hän sai v. 1995 Kellokosken puutarhaan muistomerkin, jonka toteutti kuvanveistäjä Rauni Liukko. Muistomerkki on tiettävästi ainut maailmassa mielisairaalapotilaalle omistettu.


Elokuva oli HYVÄ! Se teki minuun suuren vaikutuksen ja laittoi miettimään, mikä on hulluuden ja nerouden raja. Tämä nerokas prinsessaleikki taisi olla Anna Lappalaisen tapa selvitä vaikean elämänsä läpi hengissä ja suurimman osan siitä myös onnellisena. Sitä onnea ja elämänmyönteisyyttä hän säteili myös ympäristöönsä.


Lokakuun loppuun mennessä elokuvan on nähnyt jo 220 000 katsojaa. Kannattaa mennä katsomaan!


 

Ei kommentteja: