Elintenluovutus

Sain puhelun kummitädiltäni. Keskustelimme äkkikuolemasta ja mahdollisuudesta elintenluovutukseen. Joskus kuoleman ja suuren surun keskellä joudutaan heti ottamaan kantaa myös tähän asiaan ja päätöksen harkinta-aikaa ei juurikaan ole. Tunnemyrskyn keskellä järkevä ajattelukaan ei välttämättä ole helppoa.

Puhelun päätyttyä pengoin lompakkoani ja katsoin omaa elintenluovutuskorttiani. Olen 15.4.1992 luvannut siinä, että luovutan elimeni elintensiirtoon kuolemani jälkeen. En ole kertaakaan epäillyt tai katunut päätöstäni. En minä niitä elimiä kuolemani jälkeen tarvitse. (Tosin Herra Hodgkin taisi pilata tämänkin mahdollisuuden kohdaltani! Toivottavasti olen väärässä!)

Ajattelen, että läheistään surevia ihmisiä voi lohduttaa tieto, että elintenluovutustilanteen kohdalle osuttua kuolema ei ollut ihan kokonaan "turha", vaan siinä annettiin suurin lahja, minkä toiselle voi antaa: elämä!

Kesällä voimaan tullut laki tulkitsee vainajan suostuvaiseksi elintensiirtoon, jos hänen ei sitä eläessään tiedetty vastustavan. Silti selvintä on edelleen tehdä elintenluovutustestestamentti allekirjoittamalla pieni kortti, jonka saa mm. apteekeista ja verenluovutustilaisuuksista, ja pitämällä sitä mukana rahapussissa. Eipä tarvitse omaisia rasittaa asialla, kun oma kanta on selvä.

Verenluovutus on toinen mahdollisuus tehdä suuria tekoja. Itse entisenä syöpäpotilaana arvostan kovasti verta luovuttavia ihmisiä. Minun vertani ei valitettavasti huolita, vaikka sitä ilomielin antaisin, kun hemoglobiinikin on korkea. Lisäksi veriryhmäni O- on haluttua tavaraa. Harmittaa, etten voi luovuttaa!

Verensiirtoa en ole itse koskaan saanut. Sairauteni aikana oli kerran tilanne, jossa veripussit tilattiin leikkaussaliin varmuudeksi, mutta niitä ei sitten koskaan tarvittukaan. Sen sijaan isäni leukemiaa sairastaessaan eli pitkän aikaa verensiirtojen varassa ja ne mahdollistivat normaalin elämän kotona.

Onneksi on ihmisiä, jotka tekevät näitä valtavia lahjoituksia toisen elämän eteen. Jokainen heistä olisi Nobelin arvoinen!