Sunnuntaityö

Jo lapsuuskodissa opetettiin, että pyhätyöllä ei ole siunausta. Olen taipuvainen ajattelemaan vieläkin samalla tavalla ja yleensä pyrin erottamaan arjen pyhästä. No, tänään ei niin käynyt.

Äitini tuli kanssamme syömään iltapäivällä ja sen jälkeen ryhdyin pesemään ikkunoita. Pesen ne aina näin syksyllä myöhään, sillä kevätpesussa ei ole mitään järkeä, kun en ole ikkunoista kesäaikana ulos katselemassakaan.

Ostin viime keväänä mainoksen uhrina uuden pesimen ja kieltämättä esittelymies ei turhaan kehunut: Työ sujui joutuisasti. Tosin en ehtinyt ennen hämärää pesemään kuin kaksi, mutta onhan se jo melkein kolmasosa urakasta! Ensi viikolla jatkuu...

Ainakin näin pimeässä (!) ikkunat näyttävät puhtailta. Kiva, kun voi nostaa säleverhot ylös. Nyt voi nauttia kauniista maisemasta ainakin hetkisen aikaa puhtaiden lasien läpi. Käytin tilaisuutta hyväksi ja räpsin muutamia kuvia samalla, kun ruutu oli pesun aikana auki.

          
Meillä on pitkästä aikaa kaupunkikuvassa nostokurki. Uutta kerrostaloa ei ole rakennettu vuosikymmeniin, mutta nytpä sellainen nousee työpaikkani lähelle. Huoneistoja markkinoidaan paraikaa ja osa on jo mennyt kaupaksikin. Aika hinnakkaita ovat.

Päivä on ollut sumuinen ja harmaa. Välillä hieman aurinko pilkisti. Säätiedotus lupasi viikolle lumisadetta!

Pyhäinpäivänä

Marraskuun hämärä on roikkunut paksujen pilvien kera pyhäinpäivän yllä. Lähes koko päivän on satanut, välillä kunnolla, välillä tihuttaen. Viikko sitten sataneet lumet ovat sulaneet ja maa on marras...

Olin pyhäinpäivän muistojumalanpalveluksessa kuoron kanssa. Laulumme sujuivat kauniisti ja olin niin ylpeä koko kuorosta: Vaikka minä, kuoromme varajohtaja, olin se suurin epävarmuustekijä, yhteinen harjoittelutyö ja vakaa tahto saada laulut kuulostamaan hyvältä, tuottivat satoa. Onnistuimme! Tästä on mukava jatkaa kohti adventtia ja joulua sekä toivoa, että tammikuussa meillä olisi taas vakituinen kanttori seurakunnassamme vastaamassa myös kuorosta.

Kotiin tultuani söimme Karin tekemää ah niin maukasta lammasta ja valkosipuliperunoita ja lähdimme käväisemään mökillä. Hämärä laskeutui jo järven ylle, mutta näin kuin näinkin tuikata narsissit ja krookuksen sipulit multaan.

Paluumatkalla veimme kynttilöitä isovanhempiemme haudoille. Oli niin kaunista satojen liekkien tuikkiessa pimeydessä. Sadekin ehtyi viimein. Kuuntelimme autossa pyhäinpäivään hyvin sopivaa klassista toivekonserttia.

"Teitä rauhan saanehia,
nyt me mielin muistelemme,
siunailemme,
niinkuin syksy suveaan..."
(Lauri Kalliala)

Sielujen päivänä

Agricola suomensi aikoinaan latinasta tämän päivän 2.11. nimeksi "kaikkien kuolleiden uskollisten sielujen päivä". Myöhemmin kansanomainen nimitys oli sielujen päivä. Päivä oli piioille ja rengeille tärkeä, sillä silloin saatiin palkka. Juhlaruokana syötiin maitovelliä viimeistä kertaa, sillä lehmät alkoivat mennä umpeen. (Vilkuna K. 2001. Vuotuinen ajantieto. Keuruu: Otava ) Koulussakin meillä oli tänään sopivasti mannapuuroa ruokana.

Meillä kun ei ole niitä lehmiäkään, niin on pitänyt käydä ruokakaupassa oikein kaksi kertaa tulevan juhlapyhän merkeissä. Kari aikoo laittaa huomenna pyhäinpäivän kunniaksi lampaankyljyksiä ja valkosipuliperunoita. Kyljykset olivatkin jo pakkasessa, mutta minä olen juossut hakemassa muita aineksia.

Pyhäinpäivän ruokana on ennen ollut pohjoiskarjalais-savolaisella alueella lammaspaisti, joten perinteitä kunnioitamme pysymällä ainakin lihan suhteen oikeassa eläimessä, vaikka maakunta onkin eri. Lammasta emme olekaan vähään aikaan syöneet.

Etsiskelin myös hautakynttilät valmiiksi. Huomenna teemme varmaan jo perinteeksi muodostuneen kierroksen kahdella hautausmaalla, kunhan ensin kunnialla selviän kuoron kanssa päivän haasteista. Pitääkin ennen nukkumaan menoa vielä tarkistaa huomista varten nuotit ja että äänirauta on varmasti mukana.

Valkohäntäkauris kavereineen

Kari lähetti tänään Driven kautta maalta kuvan valkohäntäkauriista. Hän oli autolla liikkeellä ja huomasi pellolla liikettä. Kameraa ei tietenkään ollut mukana. Hän oli kääntänyt auton ympäri ja porhaltanut hakemaan. Kauriit olivat vielä samalla paikalla, mutta häiriintyivät sen verran, että vain yhden kuvan niistä ehti ottaa. (Jos haluat nähdä laatukuvia kauriista, menepä Eeron blogiin!)

Voi minua, kun vain raadan töissä ja missaan kaikki tällaiset hauskat jutut! Toisaalta nykyajan tekniikka on aivan mahtavaa: Kuva vain "pilveen" jaettuun kansioon, naps ja se on myös minun käytettävissäni. Kätevää! Pilvipalvelua on tullut kokeiltua moneen otteeseen ja se on aivan verraton juttu. Säästää aikaa ja vaivaa.

Mutta olisi kyllä hauskinta nähdä livenä näitä nelijalkaisia!

Kuoronjohtoa

Tulin juuri kuoronharjoituksesta. Tänä syksynä meillä ei ole oikeaa johtajaa, sillä kanttorimme on vuorotteluvapaalla ja sijaiset hoitavat vain toimituksia. Minä, raukka, varajohtajana olen nyt ylennetty tositoimiin!

Olen opiskellut kuoronjohtoa muinoin v.1982-84 eli todella kauan sitten. Aina välillä olen hädän hetkellä toiminut sijaisena, kun vakituinen johtaja on ollut estynyt. 90-luvun lopulla johdin lapsikuoroa useita vuosia. Nyt olen kuitenkin jo pitkään vain laulanut kuorolaisena toisten joukossa.

Kuoronjohdonpestini kestää jouluun asti. Tänä aikana meillä on kolme koitosta: pyhäinpäivänä, ensimmäisenä adventtina ja jouluaamuna. Tänään jaoin kirjallisen suunnitelman harjoituksista, esiintymisistä ja lauluista. Kuorolaiset tuntuivat olevan todella tyytyväisiä siihen, että kuoropukuja myöten kaikki on paperilla.

Teimme viimeisen silauksen lauantaista pyhäinpäivän muistojumalanpalvelusta varten. Laulamme  kolme laulua, jotka vaikuttivat olevan ihan hyvässä kunnossa tänään. Tuntui hienolta huomata, että yhteistyömme toimi ja itsellekin tuli varma olo, kun äänenannot, dynamiikan vaihtelut ym. saatiin toteutettua suhteellisen varmasti.

Adventiksi harjoittelemme peruskamaa mm. Maasalon vesperistä Tie tehkää tulla Herran ja Schützin Jo Herra kohta saapuu. Ihania, tuttuja, kauniisti soivia... (Maasalon adventtivesperin alkusoitto on muuten yksi alkusoittojen lemppareistani!)

Paras kiitos oli, kun harjoituksista kotiin harppoessani eräs kuorolaisista oli jäänyt kadunkulmaan minua odottamaan. Hän sanoi, että oli niin helppoa ja selkeää laulaa minun johdollani. Tuntuipa hyvältä! Ehkä sisälläni aina välillä vellova epävarmuus ei näy ulospäin, eikä tietenkään pitäisikään. Mottoni taitaa olla: Varmasti vain, vaikka heikoille jäille!

Kuvia

Selasin äsken kuvia, joita olen ottanut viimeisen kuukauden aikana. Sieltä löytyi tällainen, joka jostain syystä kovasti viehättää minua. Kivi on kovuudessaan ja karuudessaan kiehtova elementti. Sen vastakohtana punaiset marjat tuovat esiin elämää.

Nyt on luonto meillä loskan peitossa. Lämpimämpää on tulossa, joten toivottavasti kaikki sulaa pois. En vielä halua talvea. Minulla olisi vielä krookuksen ja narsissin sipuleitakin tyrkättäväksi maahan!

(Ps. Tarkemmin ottaen en ole ihan varma, olenko minä tuon kuvan näpsäissyt. Sen muistan, että ajoin autoa ja pysähdyimme tämän vanhan kilometritolpan kohdalle kuvaa ottamaan. Anteeksi Kari, jos sormi liipasimella olikin sinun! Oliko?)

Kirkonkirjoja

Päässä vilisee rippikirjat ja mustat kirjat, lastenkirjat ja muuttoasiakirjat... Olen tullut juuri sukututkimuskurssilta. Olemme päässeet ohjelmassa jo niin pitkälle, että erilaisissa arkistoissa, mm.digisellaisessa pyörimme ja yritämme epätoivoisesti saada selvää koukeroisesta käsialasta. Hidasteena toimii vielä ruotsin kieli ja sen lyhenteet.

Mielenkiintoista! Olen löytänyt omissa tutkimuksissani uusia esi-isiä ja nyt pitäisi heistä löytää lisää tietoa. Jos ei pidä varaansa, netin äärestä löytää itsensä vielä puolilta öin ja kaikki mielenkiintoiset asiat keskeneräisinä! Täytyy oikein riuhtaista itsensä irti ja toisaalta miettiä tarkoin, minä ajankohtana uskaltautuu sukeltamaan arkistojen saloihin. Aikaa kyllä kuluu roppakaupalla ihan huomaamatta!

Nuorena katsoi vain eteenpäin. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän selän takana olevat asiat alkavat kiinnostaa. Olen todella iloinen, että satuin aloittamaan kurssin tästä aiheesta. Valtavasti olen saanut tietoa ja uutta innostusta. Olisipa vain aikaa enemmän tähän harrastukseen!

Iidan muistolle

Iida menehtyi varhain tänään sairauskohtaukseen taisteltuaan Hodgkinin lymfoomaa vastaan lähes 10 vuotta.

Seurasin Iidan blogia Todella kipeetä syksystä 2010 lähtien. Vaikka en häntä tuntenut muuten kuin blogitekstien kautta, tuntuu kuin olisi menettänyt ystävän. Kantasoluhoito oli takana ja vihdoin näytti, että toipuminen on päässyt vauhtiin. Viimeiset päivitykset olivat valoisia...

Itse olen selvinnyt samasta sairaudesta. Iida ja monet muut eivät. Tuntuu julmalta ja käsittämättömältä.

Samana päivänä viime tammikuussa, kun Iida sai uudet kantasolut, olin kuoroni kanssa äänittämässä joululevyä. Lupasin hänelle lähettää levyn muistoksi tärkeistä päivistä, kunhan se julkaistaan täksi jouluksi. En ehtinyt.

Olit urhea taistelija. Enkeleitä matkallesi...

Mummoja ja mukuloita

Eilen ryntäsin töistä katsomaan kummitätiäni, joka oli tullu Kouvolasta poikansa sekä tämän vaimon kanssa katsomaan äitiäni. Poika perheineen asuu Usassa, joten harvinaisista vieraista oli kyse. Olivat tulleet äidille jo aamupäivällä ja iltapäivällä oli tarkoitus ajaa takaisin Kouvolaan.

Myöhästyin! Vieraat olivat juuri ehtineet lähteä, mutta tärkeintä oli tietenkin, että tapasivat äitini. Äiti oli todella iloinen tavatessaan sisarensa perhettä.

Viiden maissa tuli Samuel iltakylään. Hän oli nukkunut huonosti niin yöllä kuin päiväunilla, joten ajattelin armahtaa vanhempia, jotta saavat edes viikkosiivouksen tehtyä rauhassa tältä "ikiliikkujalta" tai sitten käyttää ajan vaikka nukkumiseen.

Kun tulimme sisälle, huomasin, että vain yksi kenkä oli jalassa. Autosta lähtiessä oli kyllä molemmat. Ei auttanut muu kuin lähteä etsimään. Kadonnut löytyikin onneksi rappukäytävästä!

Samuel oli aurinkoinen itsensä, mutta jatkuvassa menossa, joten vahtia pitää herkeämättä. Välillä on naurussa pitelemistä: Kari kuunteli tietokoneelta musiikkia ja Samuel meni viereen tanssimaan. Hän pyöri ympäri niin monta kertaa samaan suuntaan yhä uudelleen ja uudelleen, että lopuksi silmät muljahtelivat päässä. Olin varma, että hän kohta pyörtyä muksahtaa kesken tanssin. Oli lopetettava koko musiikki, kun aina uudelleen hän vain ryhtyi tanssimaan = pyörimään. Hellyttävää yksivuotiaalta!

Toinen, iäkäs kummitätini tuli minua ja Samuelia katsomaan illan jossain vaiheessa. Sain tuliaisiksi omenoita, talvilaatua, joka on todella ihanaa leivonnaisissa. Kiitos! Kummitätini jaksoi iästään huolimatta touhuta Samuelin kanssa ja meillä oli todella mukava ilta.

Puoli yhdeksän maissa sanottiin heippa ja minä vajosin voipuneena katsomaan televisiosta uutisia. Miten voi mukulan perässä juokseminen ottaa niin voimille! No, ehkä se oli paremminkin henkistä kuin fyysistä uupumista. Toisen lapsesta huolehtiminen on tarkkaa puuhaa!

Talvi tuli

Aamulla herätessä maa oli ihan valkoisena lumesta. Sitä oli niin paljon, että tiellä oli aurattukin. Minä en riemusta kiljunut, mutta koulussa lapset kylläkin. Lumileikit alkoivat heti ja käytävällä kuului huuto: "Tämä on kyllä paras päivä koulussa ikinä!"

Olimme eilen illalla Tampere-talossa konsertissa äitini kanssa kuuntelemassa Jukka Kuoppamäkeä. Minä en hänestä niin välitä (siis Kuoppamäestä!), mutta vierailijaa Tapani Kansaa olisin kuunnellut pitempäänkin. Myöhäisillalla kotiin ajaessa yksi auto oli jo ojassa kyljellään ja auttajien valot vilkkuivat pimeässä kauas. Kohta oli suoralla tieosuudella.

Suomalaiset talvi yllättää aina ja joka syksy! Toivottavasti tässä onnettomuudessa ei käynyt huonosti.