Virpomavitsoista tulee mieleen aina Karjala ja äiti. Äidin sukujuuret olivat mummon puolelta Karjalan kannaksella Kivennavalla ja äiti itse asui ennen evakkomatkoja Valkjärvellä Nirkkolan kylässä perheen ja suvun kanssa. Sieltä olen kuullut tarinan jos toisenkin - nuorena kyllästymiseen saakka. Onneksi, sillä nyt ei olisi enää äiti niitä kertomassa.
Tänään tuli Ylen ykköseltä radiosta aamulla Roman Schatzin Maamme-kirjan osa Jatkuuko siirtokarjalaisten kotiseututyö. Jäin sitä kuuntelemaan aamupalaa syödessä. Ohjelmassa pohdittiin, miten käy kotiseutumatkoille Venäjän aloittaman sodan pakotteiden vuoksi. Onhan se selvä, että matkat ovat olleet vähissä helmikuun jälkeen. Toisena asiana mietittiin, kiinnostaako nykypolvia enää isovanhempien menetetty Karjala. Karjala-lehtikin kun on lopetettu kuluvassa kuussa. Vierailijoina ohjelmassa olivat kulttuurihistorian emeritusprofessori Kari Immonen sekä Karjalan Liiton toiminnanjohtaja Terhi Pietiläinen.
Niin... Kyllähän minullakin karjalaisen äidin tyttärenä mielenkiinto menetettyyn Karjalaan on hiipunut. Suvun tarinat ovat vielä kirkkaana mielessä, mutta en ole haikaillut koskaan Nirkkolan matkan perään. Äitikään ei ollut kiinnostunut matkoista lapsuutensa kotiseudulle: "Mitä mie siellä teen, pusikoijen keskellä! Mittään ei ole jäljellä, kaik` on purettu, annettu lahota ja luonnon vallata pihamaat." Äiti alkoi aina puhua Karjalan murretta lapsuudesta keskusteltaessa, vaikka muuten puhui hyvin lähellä yleiskieltä.
Yhden kerran äiti kävi suvun matkalla Valkjärven Nirkkolassa ja vakuuttui, että hänen ajattelunsa oli oikein: Mitään ei ollut jäljellä, todellakin vain pusikkoa, ja koko matkasta jäi tämän vuoksi päällimmäiseksi murheellinen mieli. Onneksi oli edelleen lapsuuden kauniit muistot koivikoista, valkovuokkorinteistä, kotitalosta, omasta pihapiiristä ja pelloista. Ne säilyivät kirkkaina mielessä äidin kuolemaan saakka.
Kyllähän se niin on, että nykysukupolville menetetty Karjala alkaa olla hämärtymässä. Sotaveteraanien perintö säilyy toivottavasti kirkkaana, mutta oman suvun menetetyt alueet alkavat olla historiaa, josta ei enää niin tarkasti muistoja ole aiempien sukupolvien kuollessa. Elämä menee eteenpäin ja hyvä niin. Onneksi menetettyä Karjalaa ja sukujen historiaa on paljon dokumentoitu, joten tietoa riittää niille, jotka ovat kiinnostuneita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti