Alkuviikosta sain sähköpostin, jossa kerrottiin äitini hyvän ystävän kuolemasta. Tämä henkilö oli minullekin tärkeä. Lauloimme vuosia samassa kuorossa, hän muisti minut vuosikymmeniä iltarukouksissaan ja äitini kautta hänestä tuli myös minun ystäväni. Nyt hän on poissa...
Onko kotona asuminen aina vanhuksen kannalta hyvää hoitoa? Joskus on, joskus ei. Tuntuu, että tänään pitää olla todella huonokuntoinen, ennen kuin ovi palvelutalossa, ryhmäkodissa tai muussa vastaavassa aukenee. Sairaudet dementioineen tai liikuntakyvyn menetys eivät merkitse mitään. Kotipalvelu ravaa sen seitsemän kertaa vuorokaudessa hätäisesti katsomassa, mutta avuntarve ei yleensä osu juuri tuohon hetkeen.
Pahimmillaan omaisten mielipide ei merkitse mitään. Joku henkilö jossain päättää vanhuksen asioista papereiden perusteella näkemättä häntä tai tutustumatta hänen oikeaan arkeensa. "Hyvä hoito" on välillä sanahelinää!
Tuntuu niin pahalta, kun dementoitunut, sokea vanhus kotiutetaan sairaalasta omaan, yksinäiseen asuntoonsa ja muutaman päivän päästä hän siellä tapaturmaisesti putoaa ja kuolee saamiinsa vammoihin. En voi ymmärtää...
2 kommenttia:
Sain noin tunti sitten tiedon keväisen matkatoverin kuolemasta. Sanatonna.
Voi, miten surullista! Voimia...
Lähetä kommentti