Täällä istutaan ja kudotaan sukkaa. Ollaan maalla ja maan tasalla, jotta auringon paistaessa voi heti rynnätä mökille. Minä kuulemma olen aloittanut mökillä ”ravaamisen” (by Kari). Totta se onkin. Heti, kun aurinko alkaa porottaa hangille, minulle tulee vastustamaton halu päästä mökin maisemiin. Marraskuun alusta tänne helmikuulle oltiinkin kaikki viikonloput kaupungissa.
Kun iltapäivällä tulin tänne Karin valtakuntaan, viehko nenäni aisti heti hienoisen viileyden. Isäntä itse istui jokseenkin paksuissa tamineissa ja väitti, ettei täällä ole yhtään kylmä. Minä olin toista mieltä, mutta pienen keskustelun jälkeen isäntä käänsi vähän patterihanaa lämpimämpään suuntaan. Minä en nyt jaksa edes ekologisista syistä viileydessä väristä. Herraskainen taitaa olla minun hipiäni tällä hetkellä. Tai oikeammin: En halua pitää sisällä kamalan paksuja tamineita.
Tämä kirjoitus toteutettiin muuten tiimityönä eli minä kudoin sukkaa sanellen ja isäntä näpylöitsi konetta. Ikkunasta näkyy kylän ainoat katuvalot, ei yhtään ihmistä eikä kyllä autoakaan. Rivitalon pihassa ei ole liikkunut ketään. Jäniksen jäljet ovat ihan portaan pielessä, ehkä viime yöltä. Ei kuulu mistään mitään, ellei itse ääntä aiheuta. Kännykkä ja lankapuhelinkin ovat olleet koko illan onneksi vaiti. Pakkanen ehkä paukkuu yöllä nurkissa, nyt on vasta -13.
Sellaista on maalla – mukavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti