Ajattelin, että läheiseni syöpädiagnoosissa olisi ollut tarpeeksi dramatiikkaa minun osalleni lähipäiviksi, mutta mitä vielä!
Viime yönä klo 4.20 heräsin savun hajuun. Ponkaisin pystyyn ja kiersin heti kaikki huoneet, keittiön ja saunan, mutta meillä ei ollut mikään tulessa. Kurkistin ovisilmästä rappukäytävään. Siellä oli valot eikä savua näkynyt, mutta voimakas haju tunki postiluukusta. Laitoin kiireesti sisäovenkin kiinni ja mietin, pitäisikö soittaa hätäkeskukseen. Samalla katseeni osui ikkunasta vastakkaiselle kadulle, jossa joku ihminen seisoi jalkakäytävällä ja tuijotti meidän taloa. Samalla huomasin, että naapuritalon seinästä heijastui hälyytysajoneuvojen valot. Olemme niin korkealla, että pihaan meiltä ei näy kuin ikkunan avaamalla. Paloautoja oli useita. Huokaisin helpotuksesta: Apu oli jo paikalla.
Jonkin ajan päästä autot palasivat takaisin paloasemalle. Minä avasin parvekkeen oven ja ikkunoita ja tuuletin kunnolla. Sen jälkeen yritin nukkua, mutta pyöriskelyksi se meni. Uni tuli silmään vasta lähemmäksi seitsemää. Nukuimmekin aamulla pitkään.
Päivällä kuulin, että yhdessä asunnossa nuoret olivat juhlineet ja patjat olivat ilmeisesti tupakasta syttyneet. Asunto oli siinä vaiheessa tyhjä, joten olisi voinut käydä pahemminkin, jos tuli olisi päässyt itsekseen leviämään. Kiitos sille henkilölle, joka soitti avun paikalle ja kytevä tuli saatiin sammutettua. Vieläkin haisee savu rappukäytävässä.
Ihan klassinen tapaus! Näitä vuoteessa tupakoijia riittää aina vaan, vaikka asian vaarallisuudesta on paljon puhuttu. Meidän taloyhtiössämme tapahtuma varmasti käsitellään pohjamutia myöten ja poliisikin asiaa hoitaa. Onneksi pelastussuunnitelma on laadittu sääntöjen mukaan, yhtiökokouksissa asiasta on puhuttu, varoittimia, sammuttimia ja peittoja on kerrostasanteilla.
Niinpä niin! Taas muistutettiin, että elä päivä kerrallaan. Tulevaisuudesta kukaan ei tiedä, onneksi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti