31.1.13

Nämä hauskat numerosarjat saavat aina huomioni. Tammikuun viimeinen päivä on illassa ja olen iloinen. Inhoan tammikuuta! Joulusta irti päästäminen ja pitkät talven selkäviikot eivät ole suosikkejani. Tänä vuonna joululoma kesti loppiaisen yli, joten tammikuusyndroomanikaan ei ole päässyt mihinkään suuriin mittoihin.

Iloitsen kuitenkin, että huomenna alkaa helmikuu. Kolme viikkoa talvilomaan ja vuoden lyhyin kuukausi, joka samalla on viimeinen talvisellainen. Sen jälkeen ollaan ihan virallisestikin keväässä.

Ihailen ihmisiä, jotka eivät käy "tuulella ja auringolla" eli heihin eivät säät vaikuta. Meiltä kotoakin löytyy yksi sellainen. Minä se en vain ole! Nämä pitkät, pimeät talven viikot, jolloin aurinko näkyy vain pilkahduksena, ottavat aina voimilleni. Kun kevät koittaa, herään talviunesta ja siiventyngät kasvavat selkääni. Energisyys valtaa kehon ja mieli hehkuu kilpaa heräilevän keväisen luonnon.

"Rati riti rallaa", laulamme koulussa, mutta kuukauden päästä kuuluu: "Hyvästi jää talvinen sää!"

Lapsenlikkana

Illansuussa sain nopean komennuksen sisareni perheeseen katsomaan nuorimmaisen perään. Äiti lähti viemään keskimmäistä sairaalaan kaksi vuorokautta kestäneiden vatsakipujen vuoksi ja isä oli töissä. Vähän jo uumoiltiin, olisiko umpparitulehdus, kun yksitoistavuotias oli niin kipeä.

Pelkäsin lähetettä keskussairaalaan, sillä ulkona oli aikamoinen lumimyräkkä. Olisi ollut kamalaa ajaa 90 kilometriä sairaan lapsen kanssa siinä ilmassa. No, onneksi päivystävä lääkäri oli sitä mieltä, että aaltomainen kipuilu ei kuulu umpisuolentulehdukseen ja kaikki kokeetkin olivat normaalit. Kipu laantuikin vastaanoton aikana taas kerran.

Samuelin kanssa meni mukavasti. Hän oli jo vähän väsynyt, mutta yritin pitää hereillä, ettei liian aikaisin sammuisi. Syötiin iltapuurot, leikittiin, laulettiin, soitettiin pianoa, luettiin kirjaa... Huokaisin helpotuksesta, kun myöhemmin illalla isosisko tuli lääkäristä paljon paremmassa kunnossa kuin sinne lähtiessä. Itkuinen ja kipuileva lapsi on aina niin sydämeenottavan surkea.

Siinä meni kuoronharjoitus samalla harakoille. Ei se mitään! Tädin hommiin kuuluvat asiat ovat aina etusijalla. Toivottavasti Emman vatsakipu hellittäisi kokonaan. Niin kurjat päivät on jo takana.

Pianon ihmelapsi

Vaasassa konsertoi huomenna 9-vuotias pianisti Angel Wang soittaen mm. Rachmaninovia. Kiinalais-venäläinen, Los Angelesissa asuva pianon ihmelapsi on voittanut kilpailuja ja konsertoinut orkestereiden solistina nuoresta iästään huolimatta. Jo kolme vuotiaana pianonsoiton aloittanut poika on aikamoinen hämmästys, kun hänet näkee soittopelinsä kimpussa. Eipä voi muuta sanoa kuin että todella taitava nuorimies!

Kuuntelin pojan soittoa You Tubesta. Taitavaa oli. Silti kuunnellessani mietin, kuinka paljon soitossa on pojan omaa halua ja kuinka paljon ympärillä olevien aikuisten. On lapsia, jotka ihan oikeasti palavat harrastukselleen, mutta on myös paljon sellaisia, jotka ovat aikuisten kunnianhimon tuotoksia. Joka tapauksessa, oli motiivi mikä tahansa, tähän tulokseen päästäkseen on harjoiteltava mielettömästi. Mietiskelen vain, mistä siihen käytetty aika on pois. Saako poika leikkiä, puuhailla ikätovereiden kanssa, käydä normaalia koulua, elää pienen lapsen elämää? Ehkä saakin.

Ihmelapsista ei välttämättä tule aikuisina suuria mestareita. Haastattelussa poika sanoi aikovansa pianistiksi. Jos se on hänen aito, oma toiveensa, toivotan menestystä ja kaikkea hyvää. Eipä ole mikään helppo tulevaisuuden suunnitelma: harjoittelua, harjoittelua ja harjoittelua... Se tietää, ken on tosissaan jonkin instrumentin soittoa harrastanut. Toisaalta soittaminen avaa aivan oman maailmansa ja antaa varmasti sellaista, jota millään muulla keinolla ei voi kokea.

Hyvää huomista konserttia, Angel!

Aamuaikaa

On menossa epänormaali tilanne, sillä minulla on aamulla aikaa tuhlattavaksi asti. Harvinainen juttu!

Heräsimme jo ennen kuutta, sillä Kari lähti Helsinkiin. Hän aloittaa opiskelujaan ja tänään sekä huomenna on lähijakso Malmilla. Keväällä on vielä kaksi samanlaista. Vein hänet junalle, joka lähti 6.40.

Minulla alkaa maanantaisin työt vasta klo 10. Yleensä menen jo yhdeksäksi, mutta tänään ei ole tarvetta olla etuajassa. Olenkin ollut ihmeissäni, miten saan ajan kulutettua ennen töihin menoa. Olen lukenut lehdet ja tehnyt kotihommia, katsonut sähköpostit ja vieläkin on luppoaikaa. Hassua! Päätinkin, että käyn apteekissa ennen töihin menoa.

Rakastan hitaita aamuja, sillä arkena niitä ei yleensä ole. Tämä aamu ei ole hidas vaan aivan ruhtinaallisen väljä. No, enpä tiedä, olisiko tämäkään mukavaa pitemmän päälle.

Nyt kerään reseptit mukaani ja lähden hakemaan pillereitä. Hyvää työpäivää meille kaikille!

Pelastava vehje

Eilen soi kello seitsemältä aamulla ja pikku Samuel tuli hoitoon jo ennen puolta kahdeksaa. Hänet oli riipaistu ylös autoon suoraan unilta, joten sovimme, että syötän aamupuuron täällä meillä.

Samuel opettelee itse syömään. Kun vuosi ja 4 kk on ikää, suurin osa ruoasta lentää olan yli ja valuu lusikasta maailmalle ennen suuta. Olenkin sanonut sisarelleni, että kotona harjoitellaan lusikalla syömistä, mutta tätilässä syötetään. ;=) Niin tehtiin eilenkin.

Ruokailuissa suurena apuna oli tuo kuvassa näkyvä vihreä vehje: Napista painaessa alkaa kuulua kaikenmoisia ääniä. Samuel räpläsi sitä ruokailuiden ajan ja murkina meni vatsaan ihan huomaamatta. Poika on todella hyvä syömään ja kaikki käy, mitä tarjotaan. Ainut ongelma on vain se, että hän haluaisi syödä itse!

Oli hauska päivä, mutta isän hakiessa pojan myöhempään iltapäivällä kotiin ei täti laittanut hanttiin. Työstä käy pienen lapsen hoitaminen!

Naakkoja

Rakkaat ystäväni naakat naapuritalon antennissa huilaustauolla...

... ja kaksi ystävystä meidän pihakuusessa...

... sekä lauma lumisateessa lähikoivussa.

Bye, bye! (Kaikki kuvat on otettu ikkunan läpi.)

Koulusta

Tänään mietimme Kiva-tunnilla (kiusaamisen vastustaminen) kodin tärkeitä ihmisiä. Olimme asian käsitelleet jo syksyllä, mutta otin kertauksena yhden mukavan tehtävän: Piirrettiin ilmapalloja ja jokaisen sisään kirjoitettiin kodin tärkeän henkilön nimi.

Oppilaat halusivat kertoa toisilleen, keitä olivat saaneet pallojensa sisään. Eräs ekaluokkalainen luetteli: "Äiti, isi, pikkuveli, vaari ja OPE!"

Niinpä niin! Onhan se mukavaa, kun minut koetaan niin läheiseksi, että kuulun käsitteen "koti" alle. Tosin näin perjantaina asun ihan mielelläni vain omassa kodissani, jossa ei tällä hetkellä ole yhtään muksua. ;=)

Uudella kameralla

Sunnuntaina tilasin uuden Canonin järkkärikameran ja tiistaina se oli jo kotona hipelöitävänä. Nopeaa toimitusta nykyajan nettikaupoissa!

Tänään vasta sain iskettyä objektiivin paikoilleen ja tuossa nököttävät ensimmäiset kuvat. Automaattiasetuksilla, kun oli vain kiire saada selville, että toimiiko laite. Hyvin näyttää toimivan ja on myös aika lailla samanlainen kuin meidän vanhempi järkkäri. Tosin uusia juttuja on myös, joten pitää opiskella vähän. Tai oikeastaan aika paljon!

Ihanaa! Nyt vain räpsimään!

Raudat hiiteen!

Olen vuosia seurannut sivusta kummityttöni Annan hampaiden oikomishoitoa. Johan on ollut prosessi! Se alkoi joskus alakoulussa 9-10 vuotiaana ja tänään lähes 15-vuotias tyttö soitti innoissaan ja helpottuneena, että loppusuoralla ollaan. Alaleuan raudat poistettiin  ja hammaslääkäri oli luvannut, että yläleuan raudoistakin päästään eroon ennen lumien sulamista. Jee! Iloittiin Annan kanssa yhdessä hienoja uutisia.

Oikomishoito on ihan hyvä ja tarpeellinen asia, mutta sisältää todella raskaita juttuja:

1) Täällä pikkukaupungissa oikomista ei suoriteta, vaan pitää ajaa 100 km lähimpään suurempaan kaupunkiin.  Olen välillä lähtenyt Annaa viemään hammaslääkäriin. Tunnin ajo ja sisällä hoitohuoneessa viisi minuuttia, kun laitteita on tarkistettu tai kiristetty. Sitten sama matka takasin kotiin. Koulusta pitää tietysti olla pois ja samoin kuskina olevan aikuisen työstä, sillä aikoja ei ole saanut illalle. Vähän turhauttavaa!

2) Voi sitä kivun määrää! Suu on ollut monesti hellä ja särkevä, kun rautoja on kiristelty ja muutettu. Limakalvot ovat hankautuneet rikki ja välillä syöminen on ollut todella ongelma. Yöksi Anna on muuttunut lähes kummituseläimeksi: Normaalirautojen lisäksi uimamyssyä muistuttava päähine päähän, josta lähtevät hampaita oikaisevat ja leukaa venyttävät lenkit ja vipstaakit suuhun. Lisäksi "puskuriraudat" huuleen. Kaiken aparaattiarsenaalin kanssa on vielä pitänyt yrittää saada unen päästä kiinni.

3) Juuri paria tuntia ennen lomalle lähtöä tai juhlapäivänä joku hammasrautojen osa on irronnut ja "rautalanka" on porautunut lähes suusta läpi. Mistä apu? Näitä onnettomuuksia on ollut lukemattomia vuosien aikana. Aina jostain on kuitenkin hammaslääkäri esiin kaivettu, tosin välillä aikuisten kipakalla vaatimisella.

4) Laitteet ovat muuttaneet puhetta epäselväksi. Tämä on ollut kurjaakin kurjempaa murrosikäiselle, kun osa äänteistä muuttuu epäselväksi puuroksi. Vastaa siinä tunnilla reippaasti opettajalle ja näytä osaamisesi, kun ennen selvästi artikuloivan nuoren puhe on muuttunut yhdessä yössä sössötykseksi!

Kaiken tämän Anna on urheasti kestänyt. Nyt on tuloksena kauniit hampaat. Lisäksi oikominen on säästänyt leukaniveltä lapsireuman tulehduksen tuhoilta. Annalla todettiin syksyllä reuma, joka on jyllännyt salakavalasti elimistössä jo vuosia, ennen kuin löydettiin pitkällisen etsimisen tuloksena.

Taidetaan pitää kummitytön kanssa Raudoista vapautumisen juhla! Mennään syömään kiinalaiseen...

Paljain jaloin

Kävin tänään noutamassa kirjakaupasta Laura Saven kirjoittaman kirjan Paljain jaloin (Wsoy 2013). Seurasin aikoinani blogia nimeltä Kovaluu. Se oli Lauran ja blogi hävisi yllättäen. Pelkäsin pahinta. Nyt joulun alla luin Nuppien palstalta, että Laura oli todellakin menehtynyt, mutta hänen kirjansa julkaistaan tammmikuussa. Laura ehti kuolla ennen kuin sai tiedon tästä.

Kirjassaan Laura kertoo tuntemuksista, kuinka yhtäkkiä kierukkavammaepäily polvessa muuttuu magneettikuvauksen jälkeen pahanlaatuiseksi osteosarkoomaksi. Kirjassa on blogipäivitysmäisesti välähdyksiä elämästä paheneva syöpä seuralaisena: tavallista perhe-elämää pienen pojan äitinä, hoitoja, ajatuksia tulevasta ja mielessä pyöriviä pelkoja. Rankasta aiheesta huolimatta valoisa kirja. "...elämästään kertaheitolla ulos temmatun ihmisen vimmainen, osittain muistoihin ja päiväkirjamerkintöihin pohjautuva romaani, joka kääntyy lohdulliseksi kertomukseksi vaivihkaa ohikiitävien päivien merkityksestä."

Luin kirjaa pari tuntia iltapäivällä. En olisi malttanut lopettaa, ahmija kun olen. Toisaalta aihe on niin rankka ja tuo minulle itsellenikin paljon muistoja mieleen omalta hoitoajaltani, joten on hyväkin pitää välillä taukoa. Huomasin, kuinka vaikeaa oli lähteä kirjan lukemisen jälkeen tavalliseen kokoukseen. Olisin halunnut vain lukea loppuun ja mietiskellä aihetta.

En tiedä, onko tällaisen entisen syöpäpotilaan kovin järkevää lukea syöpäblogeja tai  -kirjallisuutta. En voi mitään, mutta koen vieläkin syyllisyyttä tietyissä tilanteissa siitä, että minä selvisin hengissä syövästäni, mutta joku toinen ei: ei Laura, ei nuori kolmosten äiti, ei elämän alussa oleva parikymppinen opiskelija... Lista on pitkä. Tiedän, ettei tämän kaltaiset ajatukset saisi vallata mieltä, mutta minkäs teet! Luulen, että nämä ajatukset nousevat pintaan aina, kun kuulen jonkun syöpäsairaan hävinneen taistelunsa. Toisaalta omassa mielessäni näitä mietteitä suurempana on kuitenkin ilo ja kiitollisuus siitä, että saan tänään elää hyvää elämää arjen keskellä ja Herra Hodgkin ei enää hallitse elämääni.

Lauran kirja on arvokas. On hienoa, että hän jaksoi kirjoittaa ajatuksiaan toisille jaettavaksi. Kirja on erityisesti hänen pojalleen Otsolle mutta myös meille kaikille, jotta "se innoittaisi kaikkia lukijoitaan elämään rohkeaa ja itsensä näköistä elämää!"

Kiitos Laura! Toivomuksessasi on haastetta meille kaikille.

(Lainaukset Lauran kirjasta.)