Työpäivän jälkeen kävin viemässä 32 vuotta vanhan polkupyöräni äitini autotalliin ja nappasin sieltä itselleni kaksi vuotta sitten ostamani uuden mukaani. Hassu juttu, mutta ostoksen jälkeen en saanut satulaa nostetuksi ja kukaan ei sitä ehtinyt sillä kertaa miehistä raplaamaan, joten olen ajellut vanhalla. En ole mikään pyöräilijä. Talvella en aja ollenkaan liukkauden takia ja sulan maan aikaankin kävelen mieluummin.
Tänä kouluvuonna siirrymme tiistaisin puolilta päivin oppilaiden kanssa pyörillä omalta pikkukoululta ison koulun puolelle käsitöille ja näin hyvillä keleillä teemme parin kilometrin matkan pyörillä. Minä olen ajellut vanhalla pyörällä ja aloin tänään jo pelätä, että se ratkeaa alle. Takapyöräkin vempsutti kummallisesti. Päätin vihdoin ottaa uuden kapistuksen käyttööni, kun vävykin ystävällisesti pumppasi ilmat renkaisiin ja nosti satulan jo pari viikkoa sitten.
Tänään sitten hain "upouuden" pyörän ja ajoin ensimmäisen kunnon lenkin. Tosi hyvältähän se tuntui. Ainoa asia, mitä mietin, on korkea runko. Oikeastaan tällä iällä saisi olla mahdollisimman matala, jotta ei jalka takerru minnekään. (Ostaessani ei tämä asia tullut mieleeni.) Opetella pitää ja ajaa ajatuksella ensimmäisiä kertoja, jotta ei vaan kupsahda.
Ensi tiistaina lapset varmaan huomaavat eron, kun ovat ihmetelleet iänikuista pyörääni. Se on kyllä hyvin palvellut kaikki nämä vuodet käyttäjäänsä. Toivottavasti tämä uusi, kaunis, valkoisilla kukilla varustettu vaalea yksilö pystyy samaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti