Kolmetoista vuotta sitten sain aikaisin aamulla soiton tulla hakemaan koiraa. Sisareni esikoisen synnytys oli alkanut ja minä unenpöpperössä ryntäsin autoon. Heidän eteisestään nappasin koiran tavaroineen ja samalla ovenavauksella sisareni vyöryi miehensä kanssa ovesta ulos kohti sairaalaa. Koira ihmetteli aikaista ulosvientiä ja mummolaan kuskaamista.
Sinä olet se pieni, jota odotimme.
Sinä olet se pieni, jota rukoilimme.
Sinä olet se pieni, jota rakastamme.
Siunaa Taivaan isä enkeleillä lapsemme.
(Jaana 15.4.1998)
Kummityttöni ei syntynytkään niin vaan. Lopulta piti tehdä hätäsektio. Muistan aina, kun kävin tyttöä ensi kerran katsomassa sairaalassa. Hän oli aivan ketunpojan näköinen! Ilmankos vuosia myöhemmin rakkain leikki kummitädin luona oli leikkiä kettua: Pöydän alla oli pesä, ketulla oikea karvapuuhka ympärillä ja sitten minun piti sanoa: "Ei näy kettua missään! Ei edes tuoksu ketulta." Sitten kettu hiipi pahaa aavistamattoman tädin jalkoja näykkimään ja hän tietysti pelästyi kamalasti. Leikin lopussa kettu aina osoittautuikin kiltiksi ketuksi, joka vain nuoli, ei purrut.
Voi niitä aikoja! Nyt kettutyttö on murrosikäinen nuori neiti mutta edelleen niin ihana. Viime viikonloppuna synttäreillämme hän juonsi juhlan, lauloi meille isänsä säestyksellä My Heart Will Go On ja soitti sisarensa kanssa nelikätisesti pianoa. Ja oli niin kaunis mustavalkoisessa juhlamekossaan!
Onnea, Anna, ja kaikkea hyvää elämäsi uudelle vuodelle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti