Joulukuun alussa saimme tietää, että Veijo-enoni oli nukkunut pois. Osasimme tietoa jo odottaakin, mutta aina nämä suru-uutiset pysäyttävät ja tulevat yllätyksenä.
Korona-aika on lisännyt harmeja myös hautajaisjärjestelyissä. Yleensä omaiset haluavat kunnioittaa kokoontumisrajoituksia, joten saattojoukko on pieni ja vain läheisimmät osallistuvat. Mekin sisareni kanssa kävimme enomme hautakummun äärellä laskemassa oman kukkatervehdyksemme vasta siunauksen jälkeen seuraavana päivänä.
Tuntuu haikealta... Vanhempi polvi siirtyy yksi toisensa jälkeen iäisyyskutsun saaneena, ja seuraava sukupolvi huomaa olevansa rintamassa seuraavana. Toisaalta iäkkään ihmisen poismeno on aina jotenkin lohdullinen: Järjestys on oikea ja voi lähteä "elämästä kylläkseen saaneena".
Jo Karjalan kunnailla lehtii puu... Siellä jossain sisar ja veli yhdessä kertovat hymyssä suin Karjala-juttuja. Me jäljelle jääneet kaipaamme ja muistelemme kiitollisina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti