Naakat

Pienenä tyttönä minulla ei ollut aavistustakaan, millainen lintu on naakka. En ollut sitä koskaan nähnyt. Ainut tietoni tästä linnusta oli, että se seikkaili Enid Blytonin Viisikko-kirjoissa.  Minusta se oli varsin salaperäinen lintu.

Eräänä kesänä mökin pihaan lensi kesy siivekäs otus, joka säikäytti meidät pahanpäiväisesti istumalla olkapäälle. Isä kertoi sen olevan naakka, jonka maalaistalon pojat olivat tuoneet rippikoulutuliaisina kirkonkylästä. Toiset pojat toivat Raamatun, nämä naakanpojan! Lintu istui auton tuulilasin sulalla ja saatteli meitä aina isolle tielle asti, kun mökiltä lähdimme. Sitten se varmaan lenteli kotiinsa ja tuli taas meitä katsomaan, kun näki mökillä liikettä.

Nyt naakkoja on kaupungissamme isoja parvia. Aina aamu- ja iltahämärissä ne pitävät taitolentoesityksiä ryhmänä ja lentävät talomme katolle istumaan. Silloin tuntuu, kuin ne tulisivat suoraan sisään olohuoneen ikkunoista. 

Pidän naakoista, vaikka ne tunkevat talomme ilmastointihormeihin ja kakkivat ikkunani - raakkumisesta nyt puhumattakaan. Vuonna 2001 Hodgkinin tautia sairastaessani kävelin kirkkopuistossa kotini lähellä, kun en heikkovoimaisena kauemmas uskaltanut lähteä. Silloin katselin ja seurailin niitä moneen otteeseen ja tunsin suurta sympatiaa. Se jatkuu edelleen...