Pitkin kesää on hauska seurata viljapeltojen kasvua. Keväällä ihmettelen, mitä viljalajia mistäkin pellosta putkahtaa, kesällä ihastelen peltojen eri värisävyjä ja eksyypä muutama tähkä tai röyhy luonnonkukkien sekaan maljakkoonkin. Syksyllä puinti kertoo kesän olevan auttamattomasti ohitse.
Nyt ovat puinnit reilusti myöhässä ainakin täällä Pirkanmaalla. En ole nähnyt vielä ainuttakaan puimuria pelloilla. (Tai ei ainakaan sunnuntaihin mennessä näkynyt!) Kurjalta on myös tuntunut katsoa joitain peltoja, joissa ruis on itänyt hyvin huonosti. Eipä paljon vaivan palkkaa tule niiltä aareilta!
Kodin perintöä on leivän kunnioitus. En voi kuvitellakaan panevani leipää "nurinniskoin" pöydälle tai kaappiin. Viehättävää on myös seurata maalaistalossa ison taikinan siunausta, kun emäntä vielä nykyaikanakin painaa kätensä syrjällä ristin taikinan päälle ennen nostatusta.
Olen aina opettanut viljat kaikenikäisille oppilailleni. Olen myös joskus kysellyt automatkalla tuttavilta, tuntevatko he ohi vilahtavat viljalajit. Monilla ei enää ole aavistustakaan tai tunnistetuksi tulee ainoastaan kaura. Kesällä kyydin murrosikäisiä nuoria autossani ja kyselin kummitytöltäni, tunnistaako hän. Vastaus oli: "Et voi olla noin rasittava!"
Jotenkin olen taipuvainen ajattelemaan, että vieläkin yleissivistykseen kuuluu tunnistaa viljalajit. Vai olenkohan vähän kalkkis?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti