Pikkumies Samuel äitinsä, sisarensa ja Nella-koiran kanssa tupsahtivat meille aamupäivällä. Minä vielä yöpaidassa humpsin!
Voi, kuinka oli hauskaa! Luettiin kirjaa, käveltiin sohvaa ympäri, leikittiin = viskottiin pehmoeläimiä, tiristettiin maitopullon perään ja rääkättiin äitiä, jonka perään pitää aina välillä itkeä tihruttaa, jos ei suostu joka hetki ottamaan syliinsä. Äiti tekikin tietokoneella yhden tärkeän jutun, kun me muut viihdytettiin ikiliikkujaa.
Vuoden vanha lapsi on suloinen, mutta hänen perässään ramppaaminen käy kyllä työstä. Ajattelinkin, että ryhdymme pitämään yhteisiä "täti-poika" hetkiä aina välillä, jotta äitikin saa hiukan omaa aikaa.
Ainut murheen varjo oli isosiskon reumadiagnoosi, joka saatiin Tayssista eilen. Ei ole kiva 14-vuotiaana saada kumppaniksi sairaus, jonka kanssa pitää elää joka päivä tästä eteenpäin. Sisko on reipas ja ihana tyttö, joka sopeutuu varmasti. Murrosikäisen on kuitenkin vaikea hyväksyä, ettei saa elää kuin muut. Nyt suurin suru on koulun liikuntatunneista luopuminen ainakin jouluun asti. Sitten katsotaan uudelleen. Isosisko on ollut innokas urheilija ja harrastanut liikuntaa todella paljon. Lääkäri olikin ihmetellyt, miten tällaisten nivelten kanssa on voinut yhä liikkua. Nyt tulee rauhallinen aika. Kilometrin koulumatkakin pitää pyöräillä kävelemisen sijaan.
Elämä on suuria iloja ja murheita yhtä aikaa. Kaikki vain pitää vastaanottaa ilman valikointia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti