Ihanat villasukat

Harmaa päivä: Vesisade ropsahtelee hiljakseen ikkunaan, päivä ei tunnu oikein edes valkenevan ja tavallisesti niin kauas näkyvä maisema on sumun tukkima. Voisi ajatella, että ankeaa. Mutta ei: Jalassa on lämpöiset villasukat ja koko päivä on pelastettu! (Jos luulit täältä heruvan uusia neulereseptejä, niin nyt kyllä petyit!)

Villasukkia voisin ylistää vaikka monta kirjoitusta peräjälkeen. Kas, kun minun elämästäni ei tulisi mitään ilman niitä. Hodgkinin taudin jälkeen ääreishermostovaurio jaloissa on ollut sen verran inhottava, että viileyttä ei varpaani siedä yhtään. Minulla on villasukat jalassa yöllä ja melkein aina illalla kotonakin. Kesällä vähänkään viileämpänä päivänä nukun aina villasukat jalassa, helteellä sitten heitän ne syrjään.

Villasukkien neulominen on ainoa käsityö, johon työaikana tartun. Johtuu siitä, että sen saa nopeasti valmiiksi. Tällainen "ahmijatyyppi", jonka pitää saada kaikki heti päätökseen, oli se sitten käsityö tai kirja, joutuu ylettömään univelkaan suurien töiden kanssa: Saatan alkaa neuloa illalla ja jos huonosti käy, havahdun puoli kahden aikaan yöllä siihen, että puikot vain kilisevät nukkumisen sijaan. Sukan jotenkin malttaa laskea kädestään, kun tietää, että huomennahan se jo kuitenkin valmistuu.

Toissa talvena neuloin villasukkia niin paljon, että viime talvi jäi välistä. Nyt olen antanut itselleni luvan, että marraskuun koittaessa saan tarttua puikkoihin. Jipii! Uusia unelmasukkia uunista ulos! Jääköhän tämä blogin kirjoitus silloin vähemmälle? Tuskinpa!

OODI VILLASUKILLE

- Villasukka!

Ei ole rukka,

jonka jalassa on sukka:

villainen,

ihanainen,

lämpöinen,

lohtu öinen.

- Villasukka!

Jöröjukka

ei ole kukaan:

Villasukka mukaan!

(JP 31.10.10)                                                                                                                                                                                                                                                                            

Huonoja ja hyviä uutisia

VIIME PÄIVIEN UUTISIA

Niitä huonoja:

Kaksi teinityttöä teloitettiin julkisesti vakoojina Somaliassa. Pidätettyinä samoista rikoiksista on kymmeniä ja he odottavat samaa kohtaloa.

Helsinkiläismies heitti kaksi koiraa alas parvekkeelta. Pudotuksessa setterit saivat lantion- ja leuanmurtumia. Myös sisäelimiä repesi.

Onko ihmisen pahuudella rajoja toisia ihmisiä tai eläimiä kohtaan? Ei näytä olevan!

Hyviä uutisia:

Usa ja Venäjä yhdessä iskivät Afganistanin huumelaboratorioihin ja tuhosivat neljä. Samalla hävitettiin huumeita satojen miljoonien eurojen edestä.

Parvekkeelta heitetyt koirat toipuvat kuin ihmeen kaupalla leikkausten jälkeen.

Japanissa kokoontuneet yli 200 maan edustajat ovat päässeet sopimukseen uusista tavoista uhanalaisten eliölajien suojelemiseksi. Ohjelma ulottuu aina vuoteen 2020 asti.

Onko maailmassa vielä hyvää tahtoa jäljellä kaiken pahuuden keskellä? Kyllä näyttää olevan!

Henkilökohtaisia uutisia:

Kuuntelin äsken radion Pikku Ykkösestä Hannu Mäkelän lastenkirjaa Hevonen, joka hukkasi silmälasinsa. Teekupposen ääressä tulin väkisinkin hyvälle mielelle. Meidän aikuisten tulisi lukea kerran viikossa lastenkirjoja, niin säilyisi joku tolkku tässä kavalassa maailmassa!

Sain valmiiksi ja lähetettyä eteenpäin kyläkirjaan tulevan jutun isovanhemmistani. Sain todella sydäntä lämmittävän palautteen tekstistä paluupostina. Tuntui niin mukavalta! Yritin tehdä tekstin rakkaudella mammaa ja pappaa kohtaan ja siksi käytin siihen paljon aikaa. Isovanhempieni ikäluokka alkaa olla mullan alla, joten on tärkeää, että heistä jää joitain muistikuvia jälkipolville.

Kuhat

Tältä näyttivät toissapäivänä pyydetyt kuhat. Vielä en ole maistanut, mutta huomenna on luvassa gourmet-ruokaa, nam!

Viikonloppua aloitellaan. Äidin kanssa oltiin hautausmaalla laittamassa isovenhempien haudalle kanervat. Ilma oli pitkästä aikaa aurinkoinen ja mieli oikein virkistyi häikäisevästä valomäärästä. Jo tässä hämärässä taivallettiinkin tätä syksyä koko viikko!

Tähtihetki

Ope: "Sisut lähtevät kotiin ja Sulot välitunnille!"

Oppilas, jonka pitäisi pukea vaatteet päälleen välituntia varten, palaakin naulakolta ja halaa hellästi opettajaa.

Ope hämmästyneenä: "Eihän me vielä erota! Sinulla on vielä tunti koulua jäljellä."

Oppilas: "Niin, mut ku mun tulee sua välkällä ikävä!"  Ja oppilas pyyhältää ulos kääntyen vielä ovelta hymyillen heiluttamaan opelleen.

Opettaja nieleksii liikuttuneena silmiin kohonneita kyyneliä ja maailman murheet tuntuvat liukuvan jonnekin kauas näkymättömiin.

  Yksi työuran tähtihetkistä, jonka muistaa elämänsä loppuun asti!

Stizostedion lucioperca x 2

Ahvenen ja hauen risteytys eli KUHA (stizostedion lucioperca) on saanut vipinää tähän päivään ja oikein kaksin kappalein! Kari sai kahdesta eri verkosta kuhat: toinen 6,7 kg ja toinen 5 kg. Hänen piti mennä kokemaan verkot vasta myöhemmin, mutta näki rannalta, että jotain on pinnassa. Hän epäili, että lintu on sotkeutunut sinne ja lähti nopsasti katsomaan. Ei ollut lintua vaan se mikä pitikin!

Onneksi minä en ollut matkassa. Ison kalan pois päiviltä ottaminen on niin surullista, että olisin pilannut kalastajan ilon heti ensi kättelyssä. Minä olen vain töissä raatanut, joten hän on saanut iloita Pietarin kalansaaliistaan ihan rauhassa ilman tällaisia ikäviä sivujuonteita!

Kolme tuntia oli mennyt kuvatessa , peratessa ja jalostaessa! (Minulle asti eivät kuvat vielä ole ehtineet.) Ja kuinka monta päivää ja viikkoa tästä vielä puhutaankaan...

Pihkuran riesa!

Tänään asioin yksityisessä lääkärikeskuksessa. Asiakaspalvelu oli erinomaista kaikin puolin, kunnes tuli maksun aika: Uusimuotoiset pankkikortit (debit/credit) eivät kelpaa! Ei muuta kuin juoksemaan automaatille rahanhakuun.

Takaisin tullessani kysyin palautelaatikkoa, mutta sellaista ei ollut. Minulle annettiin valkoinen paperi, johon vuodatin asiallisesti mutta tiukasti mielipiteeni heidän pankkikorttilaitteestaan, ja tyrkkäsin nimeni alle. Vastaanottovirkailija oli kovin ystävällinen ja koki saman asian hankalana oman työnsä kannalta. No, ei ole varmaan kiva kuunnella päivästä toiseen asiakkaan valituksia samasta aiheesta.

Yritykset kaatavat syyn pankkien niskoille ja pankit katsovat vanhojen laitteiden olevan vain liikkeiden pihtailua. Rahastahan on kysymys. Monet liikkeenharjoittajat ovat minulle perustelleet, että uudet laitteet tulevat niin kalliiksi. Mutta tulee kalliiksi juoksuttaa asiakkaitakin. Juoksevat vielä pois lopullisesti!

Eipä ollut kortin kelpaamattomuus ensi kerta! Päätin tänään, että ryhdyn ensi töikseni selvittämään palveluita ja ostoksia hankkiessani kelpaako pankkikorttini. Jos ei, niin hankin ostokseni muualta! Niin riepoo...

Pessimismi valloillaan

Eilisen Aamulehti kirjoitti kotikaupungistani laajan jutun. Aiheena oli sadan ihmisen irtisanomiset paikallisen suuren työnantajan leivistä. Itse asia on surullinen ja ahdistaa niitä perheitä, joihin irtisanominen on osunut. Inhimillisellä tasolla suuri tragedia, josta toipuminen kestää ja uuden työn etsiminen vie aikaa. Myös pienelle kaupungillemme asia on merkittävä. Muuttoliikettä ulospäin ja verovarojen vähenemistä ei kukaan toivo.

Mutta... mutta! Lehden kirjoitus asiasta ja koko kaupungistamme oli mahdollisimman ankea. Teksti oli tehty ahdistavaksi, araksi, tulehtuneeksi, vaivalloiseksi,  vaisuksi, kohmeiseksi, katkeraksi ... (Adjektiivit poimittu jutusta!) Niin, ehkä tässä näkyy toimittajien tarkoitushakuisuus ja myös elämänasenne.

Artikkelissa kuvattiin myös jumalanpalvelusta, jossa toimittajat olivat mukana. Siitäkin oli saatu harmaa ja vaisu kahta poikkeusta lukuunottamatta. Olin itse kyseisenä aamuna paikalla kirkossa ja koin yhteisen aamuhetken virkistävänä, valoisana ja toiveikkaana. Luin lehden jutun monta kertaa ja mietin, oliko tämä sama sunnuntaiaamun jumalanpalvelus, sillä niin erilaiset olivat omat tuntemukseni!

Kun minulla on ollut vaikeita aikoja elämässäni, olen tarvinnut tueksi valon pilkahduksia. Toivo, lohdutus ja usko tulevaisuuteen ovat pitäneet pinnalla. Eikö tässä tilanteessa pitäisi myös etsiä jotain valoa? Lehden artikkeli loi masennusta ja pahaa oloa, jota ei totisesti tällä hetkellä tarvita!

Huominen on parempi! Toivottavasti pessimismi ympärillämme ei peitä jossakin kuitenkin kajastavaa hentoa tulevaisuuden uskoamme.

  

Kuuhulluutta

Eilen paistoi täysikuu. Ajellessamme ystävien luo kylään katselimme kirkkaalta taivaalta kuuta. Se näytti suurelta ja salaperäiseltä, varsinkin silloin, jos pilvenharso lipui sen ylitse.

Kun olin pieni ja asuimme syrjäkylän laidassa, äiti vei minut usein metsätielle katselemaan tähtiä. Hän oli ollut niistä nuorena kiinnostunut ja tunsi Cassiopeiat ym. (Cassiopeia on tähdistö Kefeuksen. Andromedan ja Perseuksen välissä!) Muistan, kuinka makasin pimeällä tiellä selälläni mahakelkassa ja äiti kertoi kirkkaasta tähtitaivaasta.

Kotona kuutamolla tuntuu joskus, että kuu istuu ikkunalaudalla. Täällä yläkerroksessa taivas on jotenkin lähempänä kuin maan pinnalla. Niinhän se onkin tarkemmin ajateltuna! Alkuillasta kuu näyttää välillä ihan luonnottoman suurelta. Sitä on kiva katsella ja illalla nukkumaan mennessä tuntuu mukavalta, kun kuu valaisee huonetta. Muistan hyvin myös ensimmäisen Kuussa kävelyn kesällä 1969. Olimme mökillä ja siellä ei ollut televisiota. Menimme varta vasten katsomaan isoäitini luokse suurta tapahtumaa ja sen jännityksen voin tuntea vieläkin asiaa muistellessani!

Illalla ystäviemme luona kaivettiin kaukoputki esiin ja tiirailtiin kuuta. He ovat harrastaneet sitä jo pidempään ja kieltämättä kuun kurkkiminen oli tosi mielenkiintoista. Pilviä vain kerääntyi tielle välillä ja täysikuu ei ole paras hetki tutkailla. Esim. kraaterit näkyvät paremmin varjon puolella. Heidän innostuneisuutensa taisi tarttua meihinkin ja tänään olemme Ursan sivuilta tutkineet kuuhun liittyviä juttuja. Myös tähdistöt ja planeetat ovat hurjan mielenkiintoisia.

Eilinen ilta oli muutenkin mukava. Vaikka tapaamme yleensä vain kerran vuodessa emmekä siinä välissä ole juurikaan yhteyksissä, silti tavatessa tuntuu kuin aikaa ei välissä olisi lainkaan. Höpöteltiin kaikenlaista ja syötiin vohveleita! Kiitos vain mukavasta illasta Kirsti ja Jukka!

Pitäisiköhän ostaa kaukoputki?

 

Lunta!

Kun aamulla herättiin, ikkunasta katsoessa näytti tältä:

Ensilumi oli tullut! En kyllä ole erityisesti lumesta innoissani silloin, kun sitä on jatkuvasti maassa 5 kuukautta, mutta onhan se kesän jälkeen aina mainittava juttu. Minusta lumi voisi tulla joulukuussa ja sulaa pois maaliskuussa. Pari talvea tässä lähimenneisyydessä, jotka olivat näitä vähälumisia talvia, olivat minusta ihan mukavia, paitsi  "mustaa"  joulua en kyllä toivo. Lunta voisi olla sellainen pieni kerros eikä metritolkulla! Lumisateesta en yleensäkään pidä, mutta kovat pakkaset ovat ihania. Viime talvena ne eivät minua yhtään häirinneet, toisia ihmisiä kylläkin.

Kun tulimme puolen yön jälkeen kotiin eilen teatterista, ei satanut vielä yhtään. My fair lady oli mukava, toteutus kyllä jotenkin ronski. Viimeeksi olen katsonut hienostuneemman version ja se oli kyllä mukavampi kuin tämä. Silti ilta oli kiva, vaikka hepeneissä oli vähän viileä olo. Joinkin teetä kotiin tultuamme ja nukuin villatakki päällä. Sitten yöllä tietysti heräsin kuumuuteen!

Ajellessamme kotiin kuulimme iloisen perheuutisen: Sukuun oli syntynyt iltapäivällä pieni tyttö. Hän on vanhempiensa esikoinen, joten suuria uusia asioita on perheellä edessä. Isä oli onnesta ja väsymyksestä pyörryksissä, niin kuin kuvitella saattaa. Siunausta pienelle vauvelille ja hänen vanhemmilleen!

Tänään menemme kesän päättäjäisteelle illalla ystäväperheemme luo. He tulevat kesäasunnolle Helsingistä ja viimeeksi olemme tavanneet yli vuosi sitten. Kiva nähdä ja jutella kuulumiset pitkästä aikaa.

My fair lady

Tänään herättiin pirteään pakkassäähän: melkein 5 astetta! Luonto oli huurteessa vielä puolille päiville asti. Haettiin mökiltä pumppu pois ja ajeltiin muutenkin maaseudulla katselemassa syysmaisemia. Vaikka en ole syksyihminen, niin kaunis huurteinen luonto oli kyllä ihanan näköinen.  Metso nähtiin tiellä. Piti pysähtyä, kun sillä ei näyttänyt olevan kiire mihinkään. Otettiin siitä muutama kuvakin, mutta nyt en ehdi katsomaan, tuliko niistä kunnollisia.

  

Illalla lähdemme Jyväskylän kaupunginteatteriin katsomaan musikaalia My fair lady. Sen olen nähnyt useasti, mutta niin viehättävää tarinaa on aina mukava seurata. Helsingissä olen tainnut sen viimeeksi nähdä. Ja musiikkikin on ihan ok. Tästä päivästä tuli vähän kiireinen, mutta treffit professori Higginsin ja kukkaistyttö Elizan kanssa ovat sen väärti! Siis: "Vie fiestaan hienon miekkamiehen tie...", jos en nyt ihan väärin muista!