Upouusi?

Työpäivän jälkeen kävin viemässä 32 vuotta vanhan polkupyöräni äitini autotalliin ja nappasin sieltä itselleni kaksi vuotta sitten ostamani uuden mukaani. Hassu juttu, mutta ostoksen jälkeen en saanut satulaa nostetuksi ja kukaan ei sitä ehtinyt sillä kertaa miehistä raplaamaan, joten olen ajellut vanhalla. En ole mikään pyöräilijä. Talvella en aja ollenkaan liukkauden takia ja sulan maan aikaankin kävelen mieluummin.

Tänä kouluvuonna siirrymme tiistaisin puolilta päivin oppilaiden kanssa pyörillä omalta pikkukoululta ison koulun puolelle käsitöille ja näin hyvillä keleillä teemme parin kilometrin matkan pyörillä. Minä olen ajellut vanhalla pyörällä ja aloin tänään jo pelätä, että se ratkeaa alle. Takapyöräkin vempsutti kummallisesti. Päätin vihdoin ottaa uuden kapistuksen käyttööni, kun vävykin ystävällisesti pumppasi ilmat renkaisiin ja nosti satulan jo pari viikkoa sitten.

Tänään sitten hain "upouuden" pyörän ja ajoin ensimmäisen kunnon lenkin. Tosi hyvältähän se tuntui. Ainoa asia, mitä mietin, on korkea runko. Oikeastaan tällä iällä saisi olla mahdollisimman matala, jotta ei jalka takerru minnekään. (Ostaessani ei tämä asia tullut mieleeni.) Opetella pitää ja ajaa ajatuksella ensimmäisiä kertoja, jotta ei vaan kupsahda.

Ensi tiistaina lapset varmaan huomaavat eron, kun ovat ihmetelleet iänikuista pyörääni. Se on kyllä hyvin palvellut kaikki nämä vuodet käyttäjäänsä. Toivottavasti tämä uusi, kaunis, valkoisilla kukilla varustettu vaalea yksilö pystyy samaan!

Vähähiilihydraattinen ruokavalio

Olen aloittanut ruokavalion, jossa olen vähentänyt hiilihydraattien määrää. Omalla kohdallani ei ole kyse mistään karppauksesta, vaan kokeilen ihan huvikseni vähentää hiilihydraatteja jonkin verran aiemmasta.

Yhtenä päivänä ryhdyin miettimään, kuinka paljon syömästäni ruoasta koostuu hiilihydraateista ja ihan kauhistuin! Loppujen lopuksi niiden osuus on nykymaailman suuhunpantavista todella mittava. Alan olla samalla kannalla kuin osa tutkijoista, joiden mukaan suomalaisia ei lihota enää rasvat vaan hiilihydraatit.

Ruisleivän aion pitää jatkossakin ruokavaliossani, mutta vaalean leivän hylkäsin jo kesällä. (Paitsi mitä nyt jouduin syömään mökin kaapista muiden tuomia ja jättämiä jämiä!) Aterialla olen syönyt vain pienen perunan tai sitä vastaavan annoksen riisiä tai pastaa. Kasviksia ahmin viikonloppuna sillä seurauksella, että vatsa meni sekaisin. Tiedän kyllä, että herkkävatsaisena tämä ongelma tulee eteen varsinkin kaaleista ja paprikasta, joita kyllä rakastaisin, mutta mahani ei. Yritän nyt "siedätyshoitoa" eli syön siitä huolimatta, vaikka vähän kipristelee.

Saa nähdä, kuinka kauan jaksan. Olo kyllä tuntuu kevyeltä jo nyt, joten jotain hyvää tästä varmasti seuraa. Nälkääkään en ole yhtään tuntenut, vaikka ateriat ovat olleet hyvin kasvisvoittoisia. Vaikeinta on tietysti herkkusuuna luopua leivonnaisista, mutta ei siinäkään pidä olla aivan ehdoton. Kyllä minä viikonloppuna kylässä yhden leivonnaisen kahvipöydässä söin.

Ans kattoo, kui meikäläiselle matkan varrella käy!

Elämän mittainen

Viime päivinä olen mietiskellyt syntymää ja kuolemaa sekä elämää näiden ääripäiden välissä.

Suvussamme oli hautajaiset viikko sitten ja tänä viikonloppuna sukuumme syntyi uusi vauva. Toinen lähti, toinen tuli... Tuntuu jotenkin merkilliseltä, mutta kertoo elämän jatkuvuudesta. Suuren surun kohdatessa elämä jatkaa kulkuaan, vaikka se jonkun kohdalla tuntuu pysähtyvän pitkäksi aikaa murheen keskellä.

Siinähän se elämä on: aika syntymän ja kuoleman välissä. Toivottavasti tämän lyhyen ajan osaisi käyttää oikein. Mitä se "oikein" eläminen sitten on? Jollekin se voi olla paljon ja suurten asioiden tekemistä, toiselle vain vaatimatonta elelyä. Silti molempien elämät ovat yhtä kallisarvoisia ainutkertaisuudessaan. Minun mielestäni tärkeintä on, että itse on kokenut elävänsä täydesti, ei se, miltä elämä toisten silmissä on näyttänyt.

Toivottavasti elämä on hellä ja hyvä pienelle sisareni pojalle. Huomenna hän äitinsä kanssa ehkä kotiutuu sairaalasta, jos kaikki näyttää hyvältä. Hänellä on koko ihmiselämä edessä elettävänä. Siihen toivon paljon enkeleitä vierelle!

Valmista tuli!

Eilen töiden jälkeen lähdin oman tyynyn kera "yökylään" sisareni perheeseen. Sisareni lähti aamulla miehensä kanssa synnyttämään ja minä olin luvannut mennä tyttöjen kanssa yöksi.

Koko ilta oli todella pitkä ja hermostuttava. Tytöt lähtivät pizzalle kavereidensa kanssa ja minä aikani kuluksi siivoilin taloa, kun en osannut joutenkaan olla täpinöissäni. Kyllä odottavan aika on pitkä! Tytöt meinasivat hermostua minuun: "Olet paljon pahempi kuin äiti ja mummo!" Tarkoittivat siivousintoani! Tulipa siinä käytyä pölyrätin kanssa kaikki korkeat paikat läpi kaapinpäällystöineen. (Isännän kalastus- ja maratonpalkinnot olikin hyvä puunata silloin, kun ei ollut itse läsnä!) Lopuksi vielä imuroin talon.

Illalla menimme Emman kanssa saunaan ja löylyssä istuessamme kuulimme vaimeaa puhetta olkkarista. Arvasimme, että nyt kauan kaivattu puhelu on tullut ja ryntäsimme löylyistä pyyhkeisiin kietoutuneena kuuntelemaan. Siellä Anna keskusteli isänsä kanssa: Poika oli syntynyt maailmaan illalla kahdeksan jälkeen sektiolla. Ei ollut laskeutunut ja pää oli niin pahassa asennossa, että ei avautumisen jälkeen edes yritetty ponnistaa, vaan oli päätetty leikata. Vauva oli voinut hyvin koko ajan, mutta äiti oli tietysti väsynyt. Mitat oli pienellä pojalla ne tavalliset: 50 cm ja 3,5 kg.

Voi sitä Emman riemua, kun kuuli olevansa isosisko! Pohti saunassa hartaasti, mitä kaikkea hänen täytyy opetella hoitamisesta. Pähkäili sylissä pitämiset, syöttämiset, mutta vaipan vaihdosta sanoi 10-vuotiaan varmuudella, että sen saa vanhemmat hoitaa!

Yöllä heräsimme ennen yhtä, kun isä väsyneenä tuli kotiin. Saimme nähdä ensimmäiset valokuvat pikkuisesta. Tumma, pitkä tukka näytti olevan, sisarensa nenä, mutta muuten ihan vauvan näköinen söpöliini.

Aamupäivästä perhe lähti ajelemaan Tampereelle uutta tulokasta ja äiti katsomaan. Minä lopettelin vielä siivoukset ja tulin helpottuneena kotiin. Onneksi jännitys on nyt ohitse ja kaikki hyvin. Kyllä syntymän ihme on valtava kokemus... tädillekin!

------------------------------------------------------

Ps. Jälkeenpäin sain tietää, että sektio oli ollut hyvin vaikea. Hyvä, ettei henki mennyt äidiltä! Isä vähän yöllä kaunisteli syntymän tapahtumia meille kertoessaan.

Kaipaan harmaata arkea!

Viime aikoina, oikeastaan elokuusta lähtien, työviikot ovat olleet hektisiä ja täynnä tavallisesta arjesta poikkeavia työtehtäviä. Niin mukavia kuin urheilukilpailut, konsertit, näyttelyt, retket ja koulutukset ovatkin, alan kaivata jo tavallista harmaata arkea, jolloin työviikko sisältäisi vain työjärjestyksen mukaista opetusta ilman mitään ylimääräistä.

Kaksi edellistä viikkoa on kulunut urheilun parissa: ensin oman koulun yleisurheilukisat ja sitten kunnan kisat. Uskomaton rumba viimeeksi mainitussa, kun lapsia kuskataan bussilla kolmessa eri kuljetuksessa kisapaikalle ja taas takaisin. Meinasin seota listoissani, kuka menee ja kuka tulee. Kun on pienistä kyse, piti saatella bussille ja varmistaa, että kaikki vermeet on mukana. Samalla muu luokka opiskeli jotain järkevää, kun ope juoksenteli osan kanssa bussipysäkin ja koulun väliä! Jossain kisojen välissä olin diabeteskoulutuksessa, joka oli kyllä hirveän hyvä.

Tällä viikolla olemme ehtineet luokan kanssa olla lähetysnäyttelyyn tutustumassa seurakuntatalolla ja huomenna on Kodin ja koulun päivän merkeissä patikkaretki makkaranpaistoineen. Toivovottavasti ei sada vettä. Se on suurin huoleni tämän kaatosadeviikon päätteeksi!

Viikonloppu häämöttää... Sisareni vauva syntyy joko huomenna tai lauantaina. Jännitys kihelmöi vatsan pohjassa. Kunpa kaikki sujuisi hyvin! Olen luvannut mennä huomisiltana tyttöjen kanssa yöksi heille, jos sairaalassa ei tule valmista iltaan mennessä ja isää ei kotiin kuulu.

Ensi viikko on ihan tavallista koulunpitoa. Ihanaa! Nautin jo etukäteen sitä ajatellessani.

Tulisit jo!

Elän vauvan odotuksen jännityksessä! Sisareni vauvan laskettu aika on muutaman päivän päästä. Odottelen täällä malttamattomana, eikö jo jotain tapahtuisi ja varmasti koko perhe myös.

Olemme sisareni kanssa puhuneet puhelimessa päivittäin. Olo alkaa hänellä olla jo tukala, mutta vielä ei mitään merkkejä synnytyksestä ole näkyvissä, paitsi se valtava maha. Mummi on ristinyt vauvan "Iikka Jaakkimaksi" ja häntä me nyt koko suvun voimin odotellaan.

Aiemmista synnytyksistä ensimmäinen oli sektio ja toinen alatiesynnytys. Mitään helppoja juttuja ne eivät ole aiemminkaan olleet ja nyt on vielä 10 vuotta viimeisestä. Toivotaan hartaasti, että kaikki menee hyvin.

"Hei, pikku poika! Ilmesty jo maailmaan. Me kaikki sinua niin kovasti odotetaan!"

Serkkua saattamassa

Olimme tänään hautajaisissa saattamassa 58-vuotiaana kuollutta serkkuani. Siunaus muistotilaisuuksineen oli kaunis tapahtuma. Ihana kukkakumpu jäi peittämään hautaa, jossa serkkuni lepää kummisetäni vierellä.

Olin tilaisuudessa kanttorina. Mukanamme oli myös äitini ja sisareni tytär, joka lauloi Matkamiehen virren. Oikeastaan minua oli pyydetty se esittämään, mutta olen jo vuosia sitten päättänyt, etten tuttujen ihmisten siunauksessa laula, kun en voi amatöörinä enää olla aivan varma siitä, että pystyn asian kunnialla loppuun hoitamaan. Virsiä säestäessäni ja laulaessani ei koskaan ole sitä vaaraa, että ääni katkeaa, mutta yksilaulussa en voi olla varma. Varsinkin syöpähoitoihin liittyneen sädehoidon jälkeen ääni on ollut välillä oikukas.

Kun on tilaisuudessa "työssä" vastaamassa musiikista, tunnelma on itsellä erilainen kuin jos olisi vain yhtenä juhlavieraana muiden joukossa. Kaikki sujui oikein hyvin omalta osaltani ja oli mukava tavata sukua, vaikkakin surullisissa merkeissä. Nyt olen kuitenkin ihan väsynyt ja tietty surumielisyys on läsnä vielä täällä kotonakin. Kuoleman kosketus on aina erityinen asia ihmisen elämässä.

Ystäväilta

Töiden jälkeen illansuussa työtoverini ja ystäväni piipahti kyläilemässä. Aika vierähti kuin siivillä. Oli niin mukava tavata kerrankin ajan kanssa, sillä koulussa näemme pari kertaa viikossa ainaisen tohinan keskellä. Nyt oli aikaa kertoa rauhassa kesäkuulumiset, purkaa sydäntä ja parantaa maailmaa.

Joidenkin ihmisten kanssa on samalla aaltopituudella, vaikka tavattaisiin harvemminkin. Toisia näkee joka arkipäivä ja silti tuntuu, ettei vuosienkaan jälkeen oikein tunne toista. Kai se on sitä henkilökemiaa. Minulla on joitain ystäviä, joiden kanssa tapaamme vain kerran vuodessa ja joka tapaamiskerta on kuin ei kuukausia olisi välissä ollutkaan.

Oikein sielu lepäsi tänään, kun sai ystävän kanssa turista sydämen kyllyydestä. Voimaantunut olo, virkistynyt ja iloinen! Kyllä hyvät ystävät ovat kuin kallisarvoinen aarrearkku!

Kotona taas!

Kimpsut ja kampsut pakattiin sunnuntaina, laskettiin isännänviiri alas ja katsottiin haikeasti mökkirantaa: Kiitos tästä neljästä kuukaudesta! Nyt on aika palata taas mökiltä kaupunkiin.

Ihanat siivoojaystäväni olivat puunanneet pölyisen asuntomme ihanan raikkaaksi. Mistä sitä pölyä kertyykin, vaikka yhtään yötä ei koko kesänä ole täällä vietetty, kukkia vain kasteltu kerran viikossa. Tämä taitaa säilyä mysteerinä! Nyt on kuitenkin joka puolella niin siistiä. Koko ilta on mennyt kävellessä huoneesta toiseen ja kummastellessa sivistyksen ihmeitä. Ihan hauskaa, kun kuumaa vettä tulee hanasta, ei tarvitse juosta pihan poikki ulkohuussiin ja kaiken maailman koneet hoitavat taloustöitä. Niin helppoa ja vaivatonta! Mutta...

Miten mökillä olo on ollutkin niin ihanaa, kaikesta hankaluudesta huolimatta! Vähän haikein mielin lukitsin ovet, vaikka toisaalta sinne voi viikonloppuina palata, jos ilmat ovat mukavia. Töiden ja harrastusten päästyä vauhtiin kaupungissa on kuitenkin pakko olla. Viime viikolla meni jo sellaiseksi, että kävin rannassa vain nukkumassa, eikä siinä oikein ollut mitään järkeä.

Ihana, uusi keväällä saatu hissi tuo minut vaivattomasti ja nopeasti tänne ylös "maailman katolle". Ei ole ikävä vanhaa, vaappuvaa ja hidasta rakkinetta. Tavaroiden kannossa eilen huomasi eron, kun hissin ovia ei tarvitse itse avata vaan kädet ovat vapaat kantamiseen. Hissin konehuone on asuntoni vieressä ja ennen sieltä kuului ikävää napsumista. Nyt kone toimii erilaisella tekniikalla ja täällä on hiljaista kuin huopatossutehtaassa: Hissistä ei sisälle asuntoon kuulu pihahdustakaan. "Siistiä!"

Taidan lähteä nukkumaan! Jos maltan...

Enkeleitä matkallesi...

Enkeleitä matkallesi Taivaan Isän syliin... Entisen oppilaani, 13-vuotiaan, siunaus oli tänään. Voi sitä surun määrää! Olen aivan henkisesti uupunut. Ei löydy sanoja...