Työnkuvan muutokset

Huh,huh! Työpäivä melkein ohitse. Vielä pitää illalla käydä koululla pitämässä yksi arviointikeskustelu, mutta muuten on päivän työt tehty.

Kotiin kävellessäni mietin, miten oma työni on muuttunut vuosien varrella. Nyt on 26. työvuosi menossa ja alkaessani opettajanuraa työ oli juuri sitä, mihin olin valmistunutkin eli opettamista. Vähitellen mukaan on tullut verkostoituminen eri yhteistyötahojen kanssa. Tänä päivänä tuntuu, että kuormittavinta työssäni ei ole opetustunnit vaan kaikki se muu, jota työhöni kuuluu.

Varsinkin viime vuosina mukaan on tullut tilanteita, joita ei kyllä ikinä kuvitellut aiemmin opettajan työssä näkevänsä. Yhteiskunnan muuttuminen, lama, perheiden pahoinvointi, seksuaalisuuden ylikorostuminen, hyvien tapojen haalistuminen, "Minulle kaikki nyt heti" -kulttuuri, virtuaalimaailma ja omista oikeuksista kiinnipitäminen velvollisuuksien kustannuksella tuovat aivan uusia ulottuvuuksia koulumaailmaan. Välillä tuntuu, että me opettajat yritämme hypätä liikkuvaan junaan ja pääsemme ehkä roikkumaan ovenkahvaan mutta emme sisälle asti. Onneksi täydennyskoulutus yrittää auttaa tässä asiassa, samoin uudet ohjeistukset, mutta silti sattuu tilanteita, joihin ei ole pystynyt ennalta varautumaan.

Toisaalta - eipä ole päivät koskaan samanlaisia. Kaikesta huolimatta, raskaan koulupäivänkin jälkeen, tunnen silti olevani juuri siinä työssä, jota haluan tehdä ja jossa viihdyn - kunhan ei huomenna olisi ihan samanlaisia hurjia käänteitä kuin oli tänään!

 

Sukkaa pukkaa!

Eilen illalla aloitin sukan kutomisen. En tiedä, oliko hyvä idea, sillä siinä puuhassa loppuilta sitten kuluikin. Teen yhtä aikaa molempia sukkia ja nyt on varret jo valmiit. Kauniin harmaaseen lankaan yhdistin vaaleanpunaista raidoiksi ja niistä näyttäisi tulevan oikein nätit. Aamullakin piti tehdä muutama kerros, kun harvinaista kyllä jäi luppoaikaa.

Miksi pitää olla tällainen ahmijatyyppi? Olisi mukava kutoa silloin tällöin vähän, mutta se ei minulta onnistu ollenkaan. Sama koskee kirjan lukua. Hirveä himo iskee ja työtä ei meinaa pystyä laskemaan kädestä. Eilenkin ajattelin lopettaa jo monta kertaa aiemmin, mutta aina kuitenkin tuli ajatus: "Vielä yksi kerros!" Onneksi sukat valmistuvat nopeasti. Villapuseron kanssa joutuisin kyllä jorpakkoon! En ehtisi mitään muuta tekemäänkään ja hartiat olisivat lopulta ihan jumissa. Eilenkin jo vähän tuntui.  Ihailen ihmisiä, joilla on kohtuus kaikessa. Minullakin on monessa muussa asiassa mutta ei kutomisessa! Ja nyt kudin kutsuu...

Luontoa kaupungin keskellä

Aamulla heräsin aikaisin, jotta ehtisin kirkkoon. Siellä saarnasi entinen pappimme, joka on nykyään radiotyössä Sanansaattajissa. Oli kiva nähdä häntä ja kuunnella hänen mietittyjä ajatuksiaan aiheesta Matt. 22:21: "Antakaa keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu." Samalla oli mielenkiintoista kuulla uuden kanttorimme laulua ja soittoa. Urut soivat vahvasti, joka oli mukava juttu!  Vielä olisi ollut lähetyslounas ja -juhla sen jälkeen, mutta minä luikin kotiin!

Kirkosta tultuani Kari ehdotti, että lähdepäs päiväkävelylle, kun ihastelin pilven raosta näkyvää aurinkoa. Tottelin ja otin kameran mukaan. Kiertelin ihan keskustan katuja, mutta kun vettä on joka puolella, niin tuntui, kuin olisi ollut ennemminkin maaseudulla. Kävin kahdessa eri paikassa rantaa kuvaamassa ja sain mielenkiintoisia otoksia. Lunta sateli harvakseltaan, joten kameraa piti vähän suojata. Samalla päätin ostaa uuden, sillä tämä on jo melkein 9 vuotta vanha. "Pikselit ja pakselit" ovat menneet hurjaa vauhtia eteenpäin sen jälkeen. Tämä vanha rohjake on myös turhan suuri kooltaan.

Katselin puistoissa mielenkiintoisia yksityiskohtia: puiden runkoja ja koloja, kiviä sekä lintuja. Talitinttejä, variksia, naakkkoja ja harakoita oli seuranani. Tinteillä oli kovasti erilaista puuhaa, mutta varisherra vain suki sulkiaan eikä minusta juurikaan välittänyt! Mietiskelin kiviä ja kuinka erilaisia muodostelmia niistä saakaan. Osa oli ihmisen käden muovaamia, osa luonnon omia taideteoksia. Mielenkiintoisia kummatkin!

Sisälle tultua oli virkistynyt mieli ja kiire katselemaan, millaisia kuvia olin saanut. Sitten odottikin jo matematiikan kokeen korjaus ja musiikin kokeen laadinta!

   

 

Pyhäinpäivän tunnelmia

  Aamulla nukuttiin pitkään ja katselin ikkunasta, kuinka kattojen päällä oli valkea lumiharso. Oli ihana kiireetön aamu. Kuunneltiin aamupalaa syödessä Bachia ja suunniteltiin pyhäpäivän kuvioita.

Minä lähdin puolenpäivän jälkeen kappelille kuoron kanssa laulamaan. Samalla hain äitini, jonka kuoro oli myös samassa tilaisuudessa. Harjoittelimme ensin tunnin verran ja sitten alkoi pyhäinpäivän muistojumalanpalvelus. Kappelin oli suntiomme koristellut todella kauniiksi. Oli kynttilöitä, kukkia, viherkasveja ja kuusenhavuja.

Jokaiselle vuoden aikana kuolleelle sytytettiin kynttilä. Papin lukiessa nimiä joukossa oli monta tuttua: entisiä kuorolaisia, tuttavia ja mukana myös oppilaani äiti ja entinen oppilas. Tunnelma oli kaipaava ja kaunis. On hienoa, että tällainen tilaisuus järjestetään. Vaikka olen ollut mukana vuosien varrella kymmeniä kertoja, se on aina koskettava ja harras hetki. Laulutkin sujuivat ihan hyvin.

Kävimme vielä äidin kanssa isän ja muutaman muun tutun haudalla. Paljon oli väkeä hautausmaalla ja tietenkin myös kynttilöitä. Pyhäinpäivän lämmin ja kaipaava tunnelma seurasi hautausmaalta kotiin.

Illalla kävimme katsomassa Karin vanhempia ja samalla veimme toiselle hautausmaalle kynttilöitä hänen sukunsa haudoille. Poikkesin samalla vielä isänkin haudalla kotiin tullessa. Pimeässä tuhannet kynttilät loistivat niin kauniisti, että olisin voinut viipyä siellä vaikka kuinka kauan. Mieleeni jäi soimaan laulu: "Muista niitä, jotka hiljaa, muista niitä, jotka hiljaa, jotka hiljaa kaipaavat, hiljaa kaipaavat."

      

Daucus carota kakun muodossa

Pyhäinpäivän aatto. Tulin juuri hautausmailta viemästä kynttilöitä. Paljon oli taas ihmisiä liikkeellä, huomenna vielä enemmän. Sytytin pihaan soihdun ja parvekkelle kynttilän. Nyt aion leipoa porkkanakakun, kuten tuo otsikko jo kertoi.

Viimeeksi olen leiponut mökillä mustikkapiirakkaa pari kuukautta sitten. Keittiöhommat eivät kuulu suosikkeihini, mutta leipominen on ihan kiva juttu. Ruoanlaitosta voin sanoa suoraan (kuten olen jo varmaan sata kertaa maininnut), että sitä inhoan. Onneksi Kari ajattelee toisin ja pitää meidät hengissä. Eikä vain hengissä vaan tarjoilee oikein kulinaarisia nautintoja!

Leipoisin useimminkin, jos vain ehtisin. Maailmassa on vain niin paljon monia muita mielenkiintoisempia hommia, jotka menevät sen edelle. Porkkanakakku on suosikkini, sillä pidän tästä perunan jälkeen suomalaisille toiseksi suosituimmasta juureksesta tosi paljon. Reseptin olen saanut työkaverilta kauan sitten. Muuntelen ohjetta ja mausteita fiiliksen mukaan. Lisäksi tavakseni on tullut lisätä joka kerta porkkanan määrää ja vähentää vastaavasti rasvaa. Koskahan tulee se kulminaatiopiste, jossa homma ei enää pelitä ja tuloksena on pannukakku? Toivottavasti ei tänään!

Ps. Tuli siitä kakusta ihan hyvää. Rasvan määrä on jo alle puolessa ohjeen tarjoamasta!

 

Pyhäinpäivä vai halloween?

Lehdistä olen lukenut tällä viikolla keskustelua siitä, vietämmekö pyhäinpäivää vai halloweenia ja kumpaa koulussa pitäisi painottaa.

Oma mielipiteeni on vankasti pyhäinpäivän kannalla. Minulla ei ole mitään tätä toistakaan juhlaa vastaan, kunhan se ei peitä kristillistä juhlapäiväämme.

Halloween on alun perin perustunut kelttiläisten kulttuurien syksyllä vietettyyn uuden vuoden juhlaan, mutta meille levinnyt halloween on Usan tuliaisia. Jotenkin minusta on vaikeaa juhlia irlantilaista juoppoa (Jack O`Lantem), jonka sielun piru pelasti helvetiltä, mutta jota ei taivaaseenkaan laskettu ja sen vuoksi kiertää naurislyhtynsä kanssa etsimässä lepopaikkaa. (Usassa nauris on muuttunut kurpitsaksi.)

Pyhäinpäivää on meillä juhlittu kristinuskon ajan ja tätä perinnettä haluan myös lapsille välittää koulussa. Emme juhli halloweenia, vaan puhumme kunnioituksella menneistä sukupolvista ja kaipaamme rakkaita poisnukkuneita ystäviämme. Entisessä koulussamme, joka sijaitsi hautausmaan kupeessa, veimme aina kynttilöitä hautausmaalle pyhäinpäivän aattona.

Surusta ja ikävästä pitää puhua myös lasten kanssa ja tämä pyhä on juuri sitä varten. Samalla kirkastuu lohdutuksena ajatus Taivaan kodista kristillisen uskomme peruspilarina. Hyviä keskusteluja olen käynyt vuosien varrella lasten kanssa ja usein on myös itketty kaipauksen kyyneliä yhdessä. Muutamia hyviä lastenkirjoja kuolemasta on myös kirjoitettu kouluikäisille.

Kummitusviikkoa olemme viettäneet hurjien otusten kera nollaten pelkotoleranssimme mutta aivan eri ajankohdassa.  Lapset ovat kautta aikojen rakastaneet vähän pelottavia juttuja, joita voidaan kertoa turvallisessa ympäristössä. Olen aina valinnut luettavaksi "kilttejä" kummituskertomuksia, joissa on opettavaisia aineksia. Tuttu aikuinen voi valita sanansa ja juttunsa niin, että lapsille ei pelkoja muodostu, vaan kaikki on hauskaa mielikuvitusleikkiä, josta lapsille jää hyvä mieli. Mutta näitä asioita ei tulisi mieleenikään yhdistää pyhäinpäivään!

Vuosikausia olen viettänyt pyhäinpäiväni kappelissa kuoron kanssa laulaen ja kuunnellen kuluneen vuoden aikana poisnukkuneiden nimiä sekä katsellen heille tuotua kaunista kynttilämerta. Tulevana lauantainakin kuulen monen tutun ihmisen nimen ja samalla muistelen yhteen ristenneitä elämänvaiheitamme.

Oman isäni ja isovanhempien haudalle vien kynttilän. Isän kuolemasta on jo 26 vuotta, mutta aika ei ole poistanut ikävää. Onneksi meillä on tuleva juhlapyhä, jolloin voimme muistella omia kuolleita rakkaitamme.

Luonnollinen rangaistus

Mitä kaikkea sisältääkään biojätepussi? Tähän mielenkiintoiseen kysymykseen törmäsin tahtomatta, kun kiireessä yritin oikoa tekemisiäni. Olin lähdössä ovesta ulos ja yhtäkkiä muistin, että biopussin voisi heittää samalla roskikseen. Nappasin pussukan roskisvaunusta ja heti huomasin, että pohjasta tippuu nestettä. Otin talouspaperia ja laitoin pussin sen päälle kämmenelleni ja taiteilin toisella kädellä kenkiä jalkaani.

Silloin se tapahtui. Rangaistus laiskuudesta, kun en viitsinyt ottaa tyhjää pussia valuvan ympärille: Horjahdin ja pussi putosi kädestäni ja sisältö levisi eteisen matolle. Tietysti sille, vaikka vieressä olisi ollut paljasta lattiapintaakin! Tyrmistyneenä katsoin sotkua, huokasin, eikä auttanut muu kuin ruveta hommiin. Uskomaton siivo ja aikaa meni, ennen kuin matto oli taas käveltävässä kunnossa. Jurppi ja harmitti!  Ei ollut ensimmäinen kerta, kun yritin päästä helpolla ja tuloksena oli puuhaa pidemmän kaavan mukaan.

Mitä se biopussi sitten sisälsi? Kahvinporoja (ja minä en edes juo itse sitä!!), hedelmän- ja perunankuoria, pieni määrä raejuustoa, (joka lattialla tuntui määrällisesti suurentuneen), teepusseja... Ketähän tämäkin luettelo kiinnostaa? Lopetan!

Elintenluovutus

Sain puhelun kummitädiltäni. Keskustelimme äkkikuolemasta ja mahdollisuudesta elintenluovutukseen. Joskus kuoleman ja suuren surun keskellä joudutaan heti ottamaan kantaa myös tähän asiaan ja päätöksen harkinta-aikaa ei juurikaan ole. Tunnemyrskyn keskellä järkevä ajattelukaan ei välttämättä ole helppoa.

Puhelun päätyttyä pengoin lompakkoani ja katsoin omaa elintenluovutuskorttiani. Olen 15.4.1992 luvannut siinä, että luovutan elimeni elintensiirtoon kuolemani jälkeen. En ole kertaakaan epäillyt tai katunut päätöstäni. En minä niitä elimiä kuolemani jälkeen tarvitse. (Tosin Herra Hodgkin taisi pilata tämänkin mahdollisuuden kohdaltani! Toivottavasti olen väärässä!)

Ajattelen, että läheistään surevia ihmisiä voi lohduttaa tieto, että elintenluovutustilanteen kohdalle osuttua kuolema ei ollut ihan kokonaan "turha", vaan siinä annettiin suurin lahja, minkä toiselle voi antaa: elämä!

Kesällä voimaan tullut laki tulkitsee vainajan suostuvaiseksi elintensiirtoon, jos hänen ei sitä eläessään tiedetty vastustavan. Silti selvintä on edelleen tehdä elintenluovutustestestamentti allekirjoittamalla pieni kortti, jonka saa mm. apteekeista ja verenluovutustilaisuuksista, ja pitämällä sitä mukana rahapussissa. Eipä tarvitse omaisia rasittaa asialla, kun oma kanta on selvä.

Verenluovutus on toinen mahdollisuus tehdä suuria tekoja. Itse entisenä syöpäpotilaana arvostan kovasti verta luovuttavia ihmisiä. Minun vertani ei valitettavasti huolita, vaikka sitä ilomielin antaisin, kun hemoglobiinikin on korkea. Lisäksi veriryhmäni O- on haluttua tavaraa. Harmittaa, etten voi luovuttaa!

Verensiirtoa en ole itse koskaan saanut. Sairauteni aikana oli kerran tilanne, jossa veripussit tilattiin leikkaussaliin varmuudeksi, mutta niitä ei sitten koskaan tarvittukaan. Sen sijaan isäni leukemiaa sairastaessaan eli pitkän aikaa verensiirtojen varassa ja ne mahdollistivat normaalin elämän kotona.

Onneksi on ihmisiä, jotka tekevät näitä valtavia lahjoituksia toisen elämän eteen. Jokainen heistä olisi Nobelin arvoinen!

 

Prinsessa

Eilen kävin katsomassa elokuvissa Arto Halosen ohjaaman elokuvan Prinsessa. Tositapahtumiin perustuva tarina Kellokosken mielisairaalassa elämänsä suurimman osan viettäneestä Anna Lappalaisesta on kiehtova, vangitseva ja pysäyttävä.

Anna Lappalainen syntyi v. 1896 ja asui lapsuudessa yli kymmenessä sijaisperheessä eikä oma avioliittokaan onnistunut. Hierojan ammatissaan hän oli taitava ja tekikin sitä koko elämänsä. Maanisdepressiiviseen psykoosiin hän sai lähes kaikki sen ajan hoidot, esim. kardiatsoli-, insuliinishokki-, malaria-, sähköshokki- ja lääkehoidot sekä kestonarkoosin. Lobotomialta hän "pelastui".

Anna Lappalainen koki itsensä Buckinghamin prinsessaksi, jonka aarnikotka oli pudottanut Lappiin. Hänen laulu- ja esiintymistaitonsa ilahduttivat kanssaihmisiä ja hän maalasi omintakeisia tauluja sekä teki käsitöitä. Hän oli onnellinen ja elämänmyönteinen persoona. Kellokosken kolmannnen kerroksen parvekkeelta hän piti konsertteja laulaen J. Alfren Tannerin laulelmia ja Oskar Nyströmin ralleja. Välillä hän jakeli leikkishekkejä paikallisen pankinjohtajan suosiolla ihmisten rahahuolia "helpottamaan".

Prinsessa kuoli Nikkilän sairaalassa 92-vuotiaana. Kerrotaan hänen kuolinvuoteellaan sanoneen: "En minä mikään Prinsessa ollut. Minä olen Anna Lappalainen." Hän sai v. 1995 Kellokosken puutarhaan muistomerkin, jonka toteutti kuvanveistäjä Rauni Liukko. Muistomerkki on tiettävästi ainut maailmassa mielisairaalapotilaalle omistettu.

Elokuva oli HYVÄ! Se teki minuun suuren vaikutuksen ja laittoi miettimään, mikä on hulluuden ja nerouden raja. Tämä nerokas prinsessaleikki taisi olla Anna Lappalaisen tapa selvitä vaikean elämänsä läpi hengissä ja suurimman osan siitä myös onnellisena. Sitä onnea ja elämänmyönteisyyttä hän säteili myös ympäristöönsä.

Lokakuun loppuun mennessä elokuvan on nähnyt jo 220 000 katsojaa. Kannattaa mennä katsomaan!

 

Ihanat villasukat

Harmaa päivä: Vesisade ropsahtelee hiljakseen ikkunaan, päivä ei tunnu oikein edes valkenevan ja tavallisesti niin kauas näkyvä maisema on sumun tukkima. Voisi ajatella, että ankeaa. Mutta ei: Jalassa on lämpöiset villasukat ja koko päivä on pelastettu! (Jos luulit täältä heruvan uusia neulereseptejä, niin nyt kyllä petyit!)

Villasukkia voisin ylistää vaikka monta kirjoitusta peräjälkeen. Kas, kun minun elämästäni ei tulisi mitään ilman niitä. Hodgkinin taudin jälkeen ääreishermostovaurio jaloissa on ollut sen verran inhottava, että viileyttä ei varpaani siedä yhtään. Minulla on villasukat jalassa yöllä ja melkein aina illalla kotonakin. Kesällä vähänkään viileämpänä päivänä nukun aina villasukat jalassa, helteellä sitten heitän ne syrjään.

Villasukkien neulominen on ainoa käsityö, johon työaikana tartun. Johtuu siitä, että sen saa nopeasti valmiiksi. Tällainen "ahmijatyyppi", jonka pitää saada kaikki heti päätökseen, oli se sitten käsityö tai kirja, joutuu ylettömään univelkaan suurien töiden kanssa: Saatan alkaa neuloa illalla ja jos huonosti käy, havahdun puoli kahden aikaan yöllä siihen, että puikot vain kilisevät nukkumisen sijaan. Sukan jotenkin malttaa laskea kädestään, kun tietää, että huomennahan se jo kuitenkin valmistuu.

Toissa talvena neuloin villasukkia niin paljon, että viime talvi jäi välistä. Nyt olen antanut itselleni luvan, että marraskuun koittaessa saan tarttua puikkoihin. Jipii! Uusia unelmasukkia uunista ulos! Jääköhän tämä blogin kirjoitus silloin vähemmälle? Tuskinpa!

OODI VILLASUKILLE

- Villasukka!

Ei ole rukka,

jonka jalassa on sukka:

villainen,

ihanainen,

lämpöinen,

lohtu öinen.

- Villasukka!

Jöröjukka

ei ole kukaan:

Villasukka mukaan!

(JP 31.10.10)