Sarjassamme säikähdyksiä

Kävelin iltapäivällä koulusta kotiin. Lähellä liikennevaloristeystä on suojatie, jonka edessä oli lumipenkka. Ei vaarallinen, mutta penkka kuitenkin. Katselin jo kauempaa, kuinka valoristeyksen yli tuli koululainen reppu selässä pulkkaa perässään vetäen.

Kun olin noin viiden metrin päässä tytöstä, hän kääntyi kävelytiellä ja aikoi mennä vilkasliikenteisen tien yli suojatietä pitkin. Yhtäkkiä hän istui pulkaan ja alkoi käsillään työntäen liukua tien yli. Penkka esti autoilijoita näkemästä pulkassa matalalla istuvaa tyttöä. Säikähdin, sillä liikennevaloista alkoi juuri purkautua autoja tyttöä kohti. Kiljaisin:"Seis, pysähdy!" Tyttö onneksi pysähtyi ja katsoi minua. Samalla suhahti ensimmäinen auto pulkan edestä. Tyttö perääntyi takaisin kävelytielle.

Tyttö oli ulkomaalaisen näköinen. Saattoi olla, ettei hän ymmärtänyt, mitä hänelle puhuin. Sanoin lyhyesti, että tien yli pitää kävellä. Hän nousi pulkasta, katsoi minua ja lähti juosten tien yli ja jatkoi matkaansa.

Sen verran asia minua vaivasi, että soitin naapurikoulun opettajalle ja selitin, mitä oli tapahtunut. Hän lupasi kertoa maahanmuuttajia opettaville, että nämä kertaisivat lyhyesti liikennesääntöjä, varsinkin pulkkien, suksien ja kelkkojen osalta.

Lapset ovat lapsia. Päähänpistohan tämä oli, mutta varsin vaarallinen sellainen. Onneksi tytölle ei sattunut mitään.

...ulos sukset suihkaiskaa...

Näin teimme laulun sanoin tänään ja vietimme koulun hiihtopäivää. "Jury" kokoontui aamulla miettimään, uskallammeko lähteä, sillä kohtuullisista pakkaslukemista huolimatta purevan raaka pohjoistuuli aiheutti päänvaivaa. Päätimme kuitenkin hiihtää, sillä hiihtolenkki oli metsän suojassa ja nuotiopaikan vieressä olisi jäähallin pukukopit, joissa voisi lämmitellä.

Päivä sujui tosi hienosti. Kukin hiihti oman halunsa mukaan, paistettiin nuotiolla makkaraa, laskettiin mäkeä ja tietenkin syötiin muita eväitä. Pukukopeissa lämmittely oli myös lapsista hauskaa eikä ketään tuntunut palelevan liikaa. Osa keksi mukavan jääkokkareleikin ja osa hiihti todella monta lenkkiä ladulla. Kukaan ei valittanut eikä mukaan raahattua ensiapulaukkua tarvinnut edes aukaista.

Minä jakelin makkaraa, sinappia ja ketsuppia, kalastelin pudonneita makkaroita nuotiosta sekä yritin välttää saamasta silmääni makkarakepin päätä. Pari kertaa tosin oli lähellä!  "Mustaa makkaraa" söivät monet ja se maistui niin hyvältä kuin vain itse paistettu voi maistua. Tuntui, että monelle lapselle nuotion ääressä oleminen oli uutta ja niin mukavaa!

Vaatteet savulta haisten porhalsin kahteen kokoukseen hiihdon jälkeen. Nyt on ihan raukea olo, sellainen, niin kuin hiihtopäivän jälkeen kuuluukin olla.

Poksahdus ja kilahdus!

Voi näitä aamuja! Tänään olisin voinut hypätä suoraan yöstä päivään, jos valita olisi saanut.

Heräsin kellon pirinään. Tapani mukaan laitoin heti valon yöpöydän lampuun. LEIMAHDUS JA KAUHEA POKSAHDUS! Säikähdin pahan päiväisesti, hyppäsin pystyyn ja ehdin jo miettiä sammutuspeiton hakemista. Unenpöpperöstä selvittyäni tajusin, että hehkulamppu vain oli pamahtanut eikä mikään oikeasti palanut. Huokasin helpotuksesta! Olisi kyllä riittänyt vähemmän dramaattinenkin herätys tälle päivälle.

Mutta kaikki ei vielä ollutkaan tässä. Myöhemmin autohallissa pudotin oven kaukosäätimen kädestäni. Kilahdus ja hiljaisuus! Sinne jonnekin se vieri, eikä näkynyt missään pienen liiketunnistimen valon hämyssä. Seisoin liikahtamatta ja mietin, miten pimeässä uskallan jalkojani siirtää, etten tallo murskaksi kapinetta. Hiiviskelin jalkojani laahaten sytyttämässä kaikki valot, mitä löytyi, mutta autojen välissä oli sellainen pimeys, ettei ollut toivoakaan nähdä mitään. Voi vitsi!  Arvokas kapistus hukassa, josta panttikin oli jo 50 e.

Kaivelin taskulapun hansikaslokerosta esiin todetakseni vain, että patterit olivat entiset. Ei muuta kuin hallista ylös kotiin etsimään toimiva lamppu. Koko ajan pelkäsin, että joku viereisistä autoista lähtee ja survoo säätimeni mennessään. Onneksi kukaan muu ei kuitenkaan halunnut liikkeelle niin aikaisin sinä aamuna.

Kun palasin taskulampun kanssa ja kyykistelin autojen alle, huomasin, että siitä asennosta mitään ei näe. Ei muuta kuin autossa oleva viltti lattialle ja sen päälle konttausasentoon ja sitten tiiraamaan pylly pystyssä autojen alle. Pitkään sain etsiä. Pulikka oli vierähtänyt naapuriauton alle takapyörän viereen ja musta, pieni säädin mustaa rengasta vasten on huono yhdistelmä. Löytyi kuitenkin! Sen verran temuamisessa meni kuitenkin aikaa, että koulun kello oli jo ehtinyt soida, kun pihaan ajoin.

Huh, huh! Please, ei toista tällaista aamua heti perään!

Ilmalämpöpumppu mökille

Viikonloppuna päätin, että mökille laitetaan keväällä ilmalämpöpumppu. Meillä on siellä vanha avotakka, puukamina ja sähköpatterit, joten kylmästä ei ole tarvinnut kärsiä. Pitkään minulle on kuitenkin ehdoteltu, että lämpöpumppu olisi edullisin lämmitysratkaisu. Kallis ei sähkölämmityskään ole mielestäni ollut, mutta ainahan säästö olisi kotiinpäin.

Viime kesänä hikoiltiin välillä öisin. Mökki lämpeni pitkien helteiden  kestäessä eikä avonaiset ikkunat ja ovetkaan tuoneet helpotusta yöaikaan. Oven eteen laitettiin koiraportti, jotta sudet eivät aamulla katsele vuoteen vieressä silmästä silmään herätessämme! (Todellisuudessa ne sudet ovat naapurin koiria, jotka joskus ovat tulleet muina miehinä meille!)

Viilennyksen mahdollisuus houkuttaakin vehkeessä. Ainut asia, mikä minua on jarrutellut, on masinan ruma sisäyksikkö. Tuvan vanhassa seinässä se ei tule olemaan mikään kaunistus. Tosin Kari lupasi tehdä siihen jonkun puuritilän eteen. Mutta ruma se tulee olemaan, siitä ei pääse mihinkään.

Silti lämpöpumppu hankitaan. Olen vihdoin antanut asiassa periksi. Toivottavasti toimii.

Grace ja Glorie

Yllätykset ovat mukavia! Tuttavamme antoivat meille täksi päiväksi liput teatteriin ja sitä edeltävälle teatterilounaalle. Mukava iltapäivä oli, ruoka maistui erinomaiselta ja teatteriesitys erityisesti oli nautinto.

Kahden naisen Eila Roineen ja Teija Auvisen esittämä alunperin amerikkalaisen Tom Zieglerin Grace ja Glorie oli riemastuttavan hauska, lämpimällä huumorilla höystetty tarina vakavasta aiheesta. Siinä iäkäs saattohoitopotilas, joka on karannut hoitolaitoksestaan kotiinsa, saa vapaaehtoisen saattohoitajan hienostorouvasta. Tarinassa käsitellään vanhan ihmisen kuoleman läheisyyden lisäksi myös lapsen kuolemaa. Tarinan edetessä roolit vaihtuvat: Kuka valmistaa ketä ja mihin? Vanhusta kuolemaan vai nuorempaa naista elämään? Näytelmää esitettiin Tampereen teatterin Frenckell-näyttämöllä aiemmin. Olisikohan huhtikuussa ollut viimeiset näytännöt.

Esitys oli oikeastaan Auvisen perheen taidonnäyte, sillä Eila Roine näytteli miniänsä kanssa ja ohjauksesta huolehti Tommi Auvinen. Hänen veljensä Janne Auvinen hoiteli valot ja äänen.

Esitys oli tuotu mökkipaikkakuntamme koulun auditorioon, jonne se sopi erinomaisesti. Näyttämölle näki hyvin ja kaikki repliikit kuuluivat. Lisäksi teos on tarkoitettukin pienemmälle näyttämölle, joten paikka ei mitenkään häirinnyt itse esitystä.

Näytelmä oli hieno, ajatuksia antava ja humoristinen. Lisäksi kaikessa näkyi kokeneen näyttelijän ammattimainen ote. Ei ole helpoin tapa toteuttaa tarinaa vain kahden näyttelijän voimin. Yleisö aplodeerasi seisaallaan, joka kertoi siitä, että teatterikokemus oli ollut antoisa. Olin iloinen, että pääsin mukaan.

Viikonloppu maalla on ohitse. Äsken ajelin takaisin kaupunkiin. Kari jäi tapansa mukaan maaseudun rauhaan hoitelemaan omia asioitaan ja kiikuttamaan kiitoskorttia ystävillemme mukavasta päivästä!

Lopen Uupuneissa

Lähdin puolen päivän aikaan mökille pitkästä aikaa. Viimeeksi olen käynyt siellä muistaakseni marraskuun alussa. Pyysin läheistä maatalon isäntää auraaman tien ja hän pitää sen sitten auki kevääseen asti.

Vaikka asun mökillä kesäisin syyskuulle asti, alkutalvesta en sinne kaipaile. Näin talviloman lähestyessä alkaa kuitenkin lisääntyä kova hinku mökille ja tästä eteenpäin käyn varmaan joka viikonloppu siellä, jos vain mahdollista.

Ajelin pikkutietä kieli keskellä suuta, sillä sen verran pehmeää oli, että helposti auto olisi hairannut itsensä penkkaan, jos olisi ollut huolimaton. Jätin auton puolen kilometrin päähän, sillä meidän tien mäet ovat sen verran hurjia, että ilman nelivetoa rannasta ei pääse ylös. Mukava on kuitenkin kävellä aurattua tietä.

 

Mökin nurkasta kymmenen metrin päähän päättyi auraus ja siitä alkoi KOSKEMATON, puolireiteen ulottuva hanki. Rämmin verannalle, putsasin lumet pois sukanvarsista, nappasin lumilapion, jonka olin viisaasti nostanut näkyville jo syksyllä ja aloin hommiin. Lapioin ensin tulopolkuni ja sitten polun ulkohuussiin. Sen jälkeen olikin pakko levätä ja juoda eväänä ollutta limpparia. Vaikken Cokista muuten juuri juo, otin sitä mukaani, kun ajattelin sen virkistävän lapiohommien uuvuttamaa. Ja hyvin se toimikin. Ei muuta kun uuteen urakkaan! Lapioin ja katselin maisemia, lapioin ja söin eväitä, lapioin ja nautin suuresti hiljaisuudesta ympärilläni.

   

Jossain vaiheessa päätin, että ennen kuin käden irtoavat olkapäistä, päätän homman ja jätän loput seuraavaan kertaan. Ahneus kuitenkin iski ja lopulta polut olivat kaikki luotu. Kovin urakka oli rinteessä ala- ja ylämökin välissä. Tuntui, että "Siperian lakeus on suuri ja Vanja yksin raataa" isääni lainatakseni!

Kaikkiaan kaksi tuntia lapiohommiin meni. Tuskin olisin samanlaista käsitreeniä kuntosalilla jaksanut, mutta mökin ihanuudessa se meni melkein huomaamatta.

Yksi mottorikelkka painalsi ohitse ja korppi lensi raakkuen kauempana. Muuten ei näkynyt ketään eikä mitään, ei edes jälkiä, paitsi yhdet oravan jäljet  ja kakkakikkareet (!) alamökin verannalla. Kuvasin ne ja nyt pitää etsiä omistajaotus netistä!

Lopulta oli pakko lähteä kävelemään autolle ja huristella kotiin. Olo oli ensin kuin olisin liittynyt urheiluseuraan nimeltä Lopen Uupuneet, mutta nyt illalla saunan jälkeen kädetkin alkavat jo tuntua omilta.

Ihanaa oli päästä mökille! Odotan jo innolla ensi viikonloppua ilman orjaleiriä. (No, taitaa tulla lunta jatkossakin, joten lapioimista riittää kyllä!)

Musisoimisen iloa

Koulussamme on ikivanhoja laattasoittimia: kellopelejä, metallofoneja ja ksylofoneja. Ne on hankittu joskus 70-80 -luvulla ja ovat edelleen ainakin minun tunneillani kovassa käytössä. Meillä on nyt menossa soittojakso oppilaiden kanssa ja tänään soitimme taas kellopelejä.

Viime viikolta oli kakkosluokkalaisilla hyvin muistissa erilaiset tekniikkaharjoitukset ja laulu Satu meni saunaan. Tänään laajennettiin repertuaaria ja opeteltiin Jänis istui maassa. Hyvin se loikki ja kaikki olivat niin innoissaan. Lopuksi laulu kuullosti ihan siltä niin kuin pitikin. Malletit heiluivat jo kontrolloidun hiljaa ja open korvatkin kestivät hyvin. Ensi viikolla siirrymme kanteleen soittoon ja sitä soittelemme taas useamman viikon ajan.

Soittaminen on lapsista tosi mukavaa ja niin on opestakin. Kuudesluokkalaisten kanssa soitamme laatoilla maanantaina Halti häitä ja on kiva huomata, miten pitkälle vuosien aikana ollaan päästy, vaikka musiikkia onkin vain tunti viikossa ja oppiainesta paljon. On todella kiva tehdä tätä työtä, kun oppilaat ovat asioista innostuneita ja yrittävät parhaansa. 

3.33

Yöllä heräsin klo 3.33. Katsoin kelloa ja tulin hyvälle mielelle: Ei hullumpaa olla hereillä, kun kellossa on noin mukava numerosarja! Ehkä joku muu olisi ollut kärttyinen herätessään keskellä yötä, eikä kellon numerosarjoihin olisi kiinnitetty mitään huomiota.

Jostain kumman syystä takerrun numeroihin. Ne eivät ole minulle pelkkiä arabialaisia, vaan jotenkin värittyvät ja "sisältävät" ylimääräistä viestiä. Selkeästi pidän parittomista, mutta parilliset ovat "vain" numeroita, elleivät ole osana jotain mielenkiintoista sarjaa. Peräkkäiset numerot, saman numeron toisto tai erilaiset sarjat mitä kummallisimmissa tilanteissa kiinnittävät huomioni: hintalappu, matkamittarin lukema, digitaalikellon aika, osoitenumero, päivämäärä... Numero 37 on huippukiva!

Kari naurahtelee, kun saatan sanoa illalla: "Kello on 22.22. Tosi hyvä aika mennä nukkumaan!" Niin, joillekin numerot eivät merkitse mitään muuta antamansa numeerisen informaation lisäksi. (Vaikka insinöörejä olisivatkin!)

Olen aina pitänyt matematiikasta. Se on ollut osa työtäni 27 vuotta. Ehkä siinä on jotain osviittaa kummalliseen mieltymykseeni tai sitten ei. Saattaahan olla, että olen vain jotenkin omituinen. Toisaalta tällainen numerohuvittelu on huvia sieltä halvimmasta päästä. Huvinsa kullakin!

   

Iltakävelyn satoa

Kävelin iltapäivän vaihtuessa illaksi kauppaan mutkan kautta ja kiersin keskustan tuntumassa olevan lammen. Matkalla kuvasin virtaavaa vettä ja tehdasta. Kummallista, miten teollisuuslaitoskin voi olla melkein kaunis kuvajaisen peilatessa vedestä illan viimeisissä auringonsäteissä!

 

Hiihtämisen iloa

Eilen oli luokallani liikuntaa. En itse opeta sitä, vaan lähden pitämään musiikintunteja, kun omat oppilaat ovat liikunnassa. Omat sukseni ovat maalla ja odottavat viikonloppuhiihtoja.

Tänään heti aamulla ensimmäiseksi sain kuulla, kuinka mukavaa oli ollut eilisellä hiihtotunnilla. Koulun pihan tuntumassa on kenttä, johon on näin talvella vedetty pienimmille koululaisille ladut. Ei tarvitse raahata suksia kauas, kun pääsee heti rappusilta hiihtämään.

Päivä oli aurinkoinen ja pakkastakin oli vain muutama aste. Nyt oli ekaluokkalaisten vuoro lähteä ladulle. Meidän luokka haikaili sinne myös. Jos olisin arvannut, että on näin upea keli, olisimme voineet hiihtää tänäänkin.

Kyllä on kiva, kun nykyajankin lapset pitävät hiihdosta. Muistan kymmenen vuotta sitten, kuinka enemmistö lapsista taisi olla niitä narisijoita. Nyt ei kuulu valituksia, vaan silmät loistaen halutaan ladulle ja pois tullaan punaposkisina ja iloisina. Kukaan ei valita! Välineitäkin tuntuu hyvin lapsilla olevan.

Suksirivistö koulun seinällä oli tänään hauskaa katsottavaa!