Kokkolan asuntomessuilla

Olemme olleet muutaman päivän reissailemassa Pohjanmaan suunnassa. Mukavaa on välillä olla pois mökiltä, vaikka siellä oloa kesäisin niin suunnattomasti rakastankin!

Kävimme Isossakyrössä tutustumassa vanhaan keskiaikaiseen kivikirkkoon, museoon ja käsityöläisten puotiin. Vaasassa kyläilimme Karin veljenpojan perheen luona.

Meillä on tapana joskus matkoillamme vieraassa kaupungissa tukea paikallisia taksiyrittäjiä ja jättää oma auto hotellin parkkiin. Teimme niin nytkin, sillä 8-9 euroa taksimatkasta on aika vähän verrattuna siihen, että rahjaa auton ulos parkkihallista ja pyörii yksisuuntaisten teiden ristitulessa etsimässä ajoväylää vieraaseen paikkaan.

Nyt vain kävi niin hauskasti, että osoite, jossa luulimme Jesperin asuvan, oli vanha! Niin sitten seisoimme vieraan talon pihassa ja osoitteessa asui ihan väärän niminen perhe! Ei auttanut muuta kuin soittaa Jesper hakemaan meidät, vaikka yritimme olla niin omatoimisia. No, samalla saimme kaupunkikierroksen, sillä Jesper näytti meille vanhoja Vaasan asuntomessualueita myös.

Vaasasta ajoimme Kokkolan asuntomessuille. Messut olivat hyvin järjestetyt ja talot asuntoineen valoisia merenrantakoteja. Rahaa saa laittaa pinoon ison läjän, ennenkuin sellainen talo irtoaa. Valtaisan isot ikkunat merinäköaloineen olivat kieltämättä todella ihania. Minua myös miellytti vaaleat värit sisustuksessa. Olipa muutamia hyvin valkoisia sisustuksiakin, joista eniten pidän.

Joitain ihmetyksenkin aiheita löytyi. Yhden talon ulkovuorilaudoitus oli ihan harva, oikein isot kolot lautojen välissä. Mietin, että tuulisessa rannassa vesi pääsee suoraan raoista sisään. Ehkä juttu oli tarkkaan mietitty, mutta ei vain avautunut minulle, joka hyvin vähän rakennusteknisistä asioista ymmärrän!

Silmään (ja jalkoihin!) myös otti korkeat porrasaskelmat terasseilla muutamissa taloissa. Askelmien väli oli selvästi totuttua suurempi ja tuntui hyvin epämiellyttävältä. Monessa talossa myös kerrosten välissä olevat raput veivät yhden huoneen tilan.

Kokkolasta ajeltiin kotiin ja tänään on pitänyt turvautua "ulkoruokintaan", kun jääkaappi on lähes tyhjä!

Maailman murheita

Norjan traagiset tapahtumat ovat vieläkin olleet uutisissa pääosissa. Nyt kuitenkin alkaa jo tuntua siltä, että asialla "mässäily" saisi riittää. Ei tunnu uhreja kunnioittavalta, että jokainen ajankohtaisohjelma ja lehden toimittaja yrittää aisasta repiä vielä jotain uutta. Oikeuslaitos hoitakoon tehtävänsä ja uskon, että se hoitaa asian hyvin päätökseen.

Somalian jo viikkoja jatkunut nälänhätä  tuntuu myös niin pahalta. Puolet asukkaista on hätäavun tarpeessa eli 5 miljoonaa ihmistä. Kaikkiaan 15 miljoonaa Itä-Afrikassa on vaarassa nääntyä nälkään. Kuvat kärsivistä lapsista ovat riipaisevia, varsinkin, kun maailmassa ruokaa kyllä riittäisi, jos se jaettaisiin tasaisesti. Tänään luin myös netistä, että Itä-Afrikan kuivuudelle on ratkaisu, jos sitä vain haluttaisiin toteuttaa.

Tänään on uutisia tullut Etelä-Korean rankkasateista ja maanvyöryistä. Olemme niin etuoikeutettuja täällä Suomessa, kun saamme elää rauhassa ilman suuria luonnonmullistuksia. Meidän ukkossateemme ja myrskymme ovat vain kalpea aavistus siitä, mitä joissain maissa saadaan jatkuvasti kokea.

Omaatuntoaan voi rauhoittaa. Niin vähäpätöiseltä kuin se tuntuukin, hiukan lohtua voi saada tekemällä lahjoituksen katastrofijärjestöille. Kirkon Ulkomaanavun kautta laitoin omat roponi Somaliaan. Onpa edes jotain tullut tehdyksi asian suhteen!

Vaunut

Tänään olin sisareni ja hänen tyttäriensä kanssa tekemässä tärkeää ostosta: Ostimme tulevalle vauvalla vaunut! Matkasimme ihan Tampereelle asti tätä juttua varten ja samalla haimme Annalle kenkiin tukipohjalliset.

Menimme suoraan erääseen vauvojen erikoisliikkeeseen, josta taidettiin tyttöjenkin vaunut hakea 13 vuotta sitten. Muoti oli vähän muuttunut niistä ajoista, sillä ainakin värit olivat nyt kaikki hyvin tummia. Sisareni halusi vaunut, joissa olisi tukeva kantokoppa, hyvät pyörät syksyn ja kevään syrjäteiden sohjon varalta sekä kunnollisen korin vaunujen alaosaan mahdollisia kauppatavaroita varten. Näillä kritereillä ei kovin suurta valikoimaa ollut, mutta ihan hyvät löydettiin. Sellaiset tummat, taisi olla mustat, jossa oli piristyksenä harmaanvalkoisia ruutuja. Ihan sievät ja hinnan huomioon ottaen myös varmaan toimivat!

Toivottavasti naisjoukon ostos kelpaa myös isälle!

------------------------------------------------

Tänä kesänä olen joka kerta Taysin ohi ajaessani ajatellut, että enää ei Herra Hodgkin kutsu vuositarkastukseen! Tuntuu todella omituiselta ajatella, että lymfooman värittämät 10 vuotta elämästäni ovat nyt ohi. Vaikka tauti ensimmäisenä vuonna hoidettiin jo pois, kontrolliaika piti sen ainakin ajoittain mielessä, ensin useammin, viimeisinä vuosina harvemmin. Sanaa "terve" en vieläkään uskalla huuliltani päästää, mutta ainakin kaikki on hyvin nyt. Lhermittekin on aisoissa ja vaikka varpaat enemmän ja vähemmän kihelmöivät, se on niin pieni juttu isompien asioiden rinnalla.

Hymyilyttää...

Keltaisenaan kanttarelleja

Eilen kävin mökin vieressä olevassa koivikkonotkossa, jossa on meidän vanha kaivo. Yllätys oli suuri, kun siellä oli laikkuja keltaisenaan kanttarelleja! Hain kiireesti astian ja keräsin kesän ensimmäisen sienisaaliin. Kanttarelleja tulikin ihan hyvä määrä. Nyt taitaa olla jo se aika, kun niitä kannattaa katsella. Ei vaan ollut tullut mieleeni.

Tänään tein sienistä yli kolme litraa kanttarellikeittoa. Siitä tuli niin hyvää! Sisareni lastensa kanssa tuli kesäpäivää viettämään tänne, joten syöjiäkin oli. Ainoastaan Emma vähän nyrpisteli, mutta hänkin maistoi. Vielä jäi huomiseksi keittoa vähän jäljelle. Toivottavasti satoa saadaan enemmänkin!

Ajatuksin kanssanne

Ja, vi elsker dette landet,

som det stiger frem,

furet vejrbidt over vandet

med de tusind hjem...

                           (Björnstjerne Björnson)

Miksi?

Isot ja pienet

Viime päivinä on tavattu isoja ja pieniä ystäviä, sukulaisia ja kummilapsia. Eilen oli mökillä kaukaisimmat vieraat: tulossa New Yorkista ja menossa Taiwanille. Oli mukava nähdä. Vuosi oli vierähtänyt edellisestä tapaamisesta. Suomi näytti taas parhaimmat kasvonsa hellepäivän muodossa, niinkuin on ollut tapana vuosien varrella näiden vieraidemme kohdalla. Seuraavan kerran tapaamme ehkä vasta kahden vuoden päästä. Lapsetkin ovat kasvaneet hurjasti siinä ajassa.

Tänään oli kummipoikien vuoro. Heitä tapaamme yleensä kaksi kertaa vuodessa, kesällä ja joulun tienoissa. Kun asumme etäällä toisistamme, on mukava, että edes lomat ja juhlapäivät kokoavat meidät yhteen. Toiselle kummilapselle olin ahertanut juttuja kummikirjaan yhteisistä tapaamisista. Täyttelen sitä parin vuoden välein ja kirjassa säilyy muistissa yhteiset kokemuksemme toivottavasti vuosikymmenet eteenpäin. Kirjaa on hauska kirjoittaa, kiiltokuvien ja tarrojen liimailuista nyt puhumattakaan! Toivottavasti lukeminen on yhtä mukavaa.

Mökillä oli vierekkäin isoja ja pieniä crokseja. Oli kyllä omistajissakin hiukan kokoeroa. Oli mukava tavata teidät kaikki!

Olisi mukava olla

... pilvien paimen!

... tai veden vartija!

Kesän ihmettelyä

Taas on ihana keskikesän päivä illassa. Mattoja olen huvikseni pessyt, harrastanut lempilajiani vesijuoksua, imenyt itseeni kesän lämpöä ja tuoksuja talven varalle ja vain ihmetellyt kaunista luontoa. (Välillä on pitänyt paarmoja lätkiä. Niitä nyt on!)

Kuinka Suomen kesä voikaan olla kaunis! Järvi on suurimman aikaa päivästä ollut tyyni, aurinko paistanut lempeästi, mustikat hehkuneet sinisyyttään rinteessa ja perhoset lepatelleet kukasta kukkaan kiireisinä.

Pari päivää sitten olin illalla myöhään soutelemassa. Erään niemen kyljessä oli kauniita sammallaikkuja, olisi ihan tehnyt mieli työntää varpaansa sinne pehmeyteen! Vastapainona oli sitten harmaan kallion rosoiset pinnat. Luonto on kyllä meillä paras taiteilija!

Aika kuluu kuin siivillä! Minullakin tasan kolme viikkoa enää lomaa jäljellä. Sitten odottaa koulu ja uurastus ihanien oppilaiden kanssa. Onneksi voin vielä jatkaa asumista täällä mökillä, eikä tarvitse siirtyä kaupunkiin kuin vasta sitten, kun siltä tuntuu.

Lättykestit

Mökillä kesäisin on ollut tapana juhlia mukavia juttuja lättykesteillä. Varsinkin silloin, kun sisareni tyttäret ovat täällä yökyläilemässä, lätyt ovat kuuluneet ohjelmanumeroon. Ne ovat mummin bravuurinumero, mutta ovat ne minunkin ihan syötäviä!

Eilen vietimme Karin isän 86-vuotissynttäreitä. Tällä kertaa ei ollut juhlia, vaan perhepiirissä paistelimme lättyjä. Hilloina oli itse tehtyä mansikkaa ja vadelmaa ja sankari sai toiselta pojaltaan lahjaksi tuoreita suolta noukittuja hilloja. Tuntui olevan mieluinen lahja.

Mikähän siinä on, että lätyt kesällä maistuvat aina niin hyviltä! En koskaan paista niitä talvella, enkä kyllä kaipaakaan. Mutta mökkikesään lätyt aina kuuluvat, joskin kohtuudella.

Mustikkaa peikkoja uhmaten

Lapsena kesään kuului aina marjastus. Muita marjoja oli ihan kohtuullisen mukava poimia, mutta mustikkametsässä olo oli inhotus.

Ehkä osana inhooni oli se, että lapsen näkökulmasta mustikan poiminta oli hidasta, sotkuista ja hyttysten maustamaa. Meidän perheessä metsästä ei tultu pois, ennen kuin ämpäri oli täynnä. Vaikka sitä kaikki yhdessä poimittiin, niin silti ehdin toivoa jostain saavani jättimustikan, joka täyttää salamana koko astian.

Yhden mustikkapaikan vieressä oli pystysuora kallionseinämä. Kuvittelin aina, että siinä oli peikkojen valtakunnan ovi, josta peikkokuningas nappaa minua nilkasta kiinni ja vetää kallion sisään. Siinä on takuuvarmasti mustikoita, jos vain kesä sellainen on, että mustikkasatoa tulee. Maasto vain on kallioista ja louhikkoista, joten tarkkana saa olla kävellessä, ettei lankea.

Ajattelin lapsena aina, että aikuisena en pakota KOSKAAN itseäni mustikkametsään! Inhoan vieläkin mustikan poimintaa. Silti katson kansalaisvelvollisuudeksi käydä kerran kesässä poimimassa sieltä "peikkopaikasta" ainakin piirakkamarjat ja mahdollisuuksien mukaan vähän pakkaseenkin. Yleensä olen vajaan ämpärin tuonut mukanani, jos on ollut kohtuullinen marjasato. Jos marjoja ei ole ollut tarjolla, en ole osannut asiaa juuri harmitella .

Tänään oli siis tämä mustikkapäivä. Vaikka aikuinen olenkin, niin silti "peikkoseinän" vieressä poimiessani katson aina varmuuden vuoksi tarkasti, ettei kallion vieressä näy mitään kummallista. Mielelläni siirryn kauemmaksi poimimaan heti, kun marjat siinä kohtaa loppuvat. Näköjään tältä osin en tule koskaan aikuiseksi!

Enkä siinä, että yhtä tylsää touhua poimiminen oli tänäänkin. Marjoja oli vaikka kuinka! Vajaa kaksi tuntia retkeen meni kävelyineen ja saalis oli noin 7 litraa, joka varsin hyvin minulle riitti. Vaikka kuinka ajattelin, että ompa kiva, kun ei ole hyttysiä riesaksi saakka ja luonto on kaunis ja aurinko paistaa... Kamalaa se silti oli! Kuuma tuli, kädet olivat tahmean punaisina, louhikon yli rämpiessä ämpäriä raahaten meinasin tuiskahtaa turvalleni jäkälikköön ja sitten jälkeen päin vielä puhdistaminen! Mutta ylpeä olin saaliistani: Taas tuli velvollisuus täytetyksi!

Ps. Mustikkapiirakka maistui hyvältä...