Latasin paljon odotuksia kirjailija, yleisen kirjallisuustieteen professorin Hanna Meretojan esikoisromaanille Elotulet. Tiesin, että se kertoo syöpädiagnoosin saaneen henkilön ja hänen ystäväpiirinsä reaktioista meren äärellä, muinaistulien yössä. Itsekin syövän sairastaneena odotin mielenkiinnolla tämän kirjan lukemista, varsinkin kun tiesin kirjailijan itsensä sairastaneen hiljan rintasyövän.
"Tulet kurottavat molempiin ajan suuntiin: niillä muistellaan mennyttä ja varoitetaan tulevasta. Voiko muistella samaan aikaan niitä, jotka eivät palanneet, ja niitä, jotka ovat vaarassa kadota?"
Romaani kertoo yhdestä vuorokaudesta ystäväpiirin kokoontuessa meren rannalle, jolloin päähenkilö kertoo kohdalleen osuneesta syöpädiagnoosista ystäväpiirilleen. Kaikki reagoivat siihen omalla tavallaan, myös perheen lapset. Kirja on monikerroksinen, välillä palataan menneeseen, välillä sukelletaan mielen syövereihin ja ajatuksenvirtoihin.
Ehkä odotin liian paljon, erilaista lähestymistapaa tai... niin mitä? En tiedä, miksi lukukokemus jäi jotenkin hämmentäväksi ja sekavaksi. Ehkä kirjan tiivistäminen sivumäärältään, nyt 463, olisi helpottanut lukijan tehtävää. Nyt teos jätti hiukan merkillisen olon: ymmärsinkö, pääsinkö kirjan imuun, pidinkö? En osaa vastata, mutta ei ehkä tarvitsekaan. Lukeminenhan se pääasia on.😊
Kiitos kirjailijalle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti