Kansainvälistyvä pikkukaupunki

Muistan nuorena oman pikkukaupunkimme katuja kulkiessa, kuinka kummallista oli kuulla jonkun ihmisen puhuvan ruotsia. Kaupunkimme oli siihen aikaan virallisestikin kaksikielinen, mutta ruotsia puhuvia ei kovin paljoin katukuvassa kuitenkaan ollut. Tosin hyvän ystäväni kotikieli oli ruotsi, mutta juuri muita ruotsinkielisiä en sitten tuntenutkaan.

Tänään pitämälleni kuudennen luokan musiikkitunnille tupsahti kaksi virolaisnuorta. Välitunnilla opettajien kanssa laskimme, kuinka monta kansallisuutta meidän koulustamme löytyy. Taisimme päätyä kymmeneen. Tuntuu uskomattomalta, että näin pienellä paikkakunnalla kadulla saattaa kuulla yhtaikaa montaa kieltä.

Koulutoimelle eri kansallisuudet aiheuttavat aika paljon työtä. Meidänkin koulun "ummikko-oppilaat" opiskelevat ensin ns. valmistavassa ryhmässä, kunnes kielitaito on niin hyvä, että pärjäävät tavallisessa luokassa. Opiskelu räätälöidään jokaiselle erikseen hänen tilanteensa pohjalta, joten aika paljon voimavaroja vie suunnitelman laatiminen. Lisäksi tarvitaan myös tulkkien apua, jotta vanhempien kanssa saadaan yhteisymmärrys kouluasioista.

Osa oppilaista oppii suomen kielen tosi nopeasti. Eipä mene kauaa näiden virolaisnuortenkaan kohdalla, kun jo voivat siirtyä koko ajaksi normaaliryhmään opiskelemaan.

En olisi voinut kuvitellakaan kymmenen vuotta sitten, kuinka kansainvälinen meidän koulumme oppilasaines tällä hetkellä on. Toivottavasti osaamme hyödyntää opetuksessa tämän voimavaran ja kotouttaa lapset ja nuoret uuteen ympäristöönsä niin, että he tuntevat kaupunkimme todella kodikseen.

Rantapolulla

Päätimme tänään lähteä ajelulle ja kävimme katsomassa erään harjun. Sinne oli ehkä 40 km matkaa ja ajelimme auringonpaisteessa pikkuteitä. Välillä piti väistää auraa sivutien haaraan, joten todella pieniä teitä ajelimme. Napsin kuvia auton kattoikkunan läpi ja nautin siitä, että vihdoin oli aurinkoinen päivä.

Pois tullessa Kari jätti minut yhden rantapolun päähän ja kävelin siitä takaisin kotiin. Polku oli hyvässä kunnossa ja sitä pitkin oli kiva kulkea. Välillä harhaannuin pariin niemeen, joihin meni isot saappaanjäljet. Sieltä sai kivoja kuvia ja taisin nähdä myös saukon jäljet. Ne johtivat sulaan ja olivat sen verran kaukana, että satavarma en ole, mutta todennäköisesti jälkien jättäjä oli saukko. En uskaltanut kahlata jäälle katsomaan, kun jäät siinä kohtaa olivat heikot.

Matalalta aurinko vielä paistaa, mutta pääasia, että näyttäytyy.

  

Lentopalloturnaus

Sisareni tyttärellä Emmalla oli tänään lentopalloturnaus. Ovat parin viikon välein pelaamassa turnauksia ja viikolla on kaksi kertaa harjoitukset. Koska turnaus oli kotipaikkakunnalla, minäkin vääntäydyin aamulla tavallista aikaisemmin ylös, jotta sain raahattua itseni pelipaikalle ajoissa. Pitäähän tädin olla kannustamassa numero neljäätoista! (Vihjaisi sisareni eilen puhelimessa.)

Varustettuna namipussilla, joka oli seuran tukemiseksi kahviosta ostettu, istuin katsomossa ja taputin hurjasti sekä kannustin kovaäänisesti kokonaista kaksi peliä. Ensimmäinen oli tasaisempi ja toisessa olivat ylivoimaisia. Voittivat molemmat heti suoraan kahdessa erässä. Viimeistä peliä en enää jäänyt katsomaan. Perääni soitettiin myöhemmin, että voittivat senkin, vaikka vastassa oli vanhemmat tytöt. Päivä oli siis täydellinen ja onnistumiset tietysti 9-vuotiailla merkitsevät paljon. Jos peli kulkee hyvin, tunnelma ruokkii vielä parempiin suorituksiin ja vastaavasti huono alku voi vaikuttaa niin, että yrittämisestä huolimatta tulosta ei tule. Tytöt taitavat olla nyt sarjansa kärjessä. Hieno homma!

Emma on tosi innostunut lentopallosta ja heillä on mahtava valmentaja, entinen ammattilainen. Valmentaja kannusti jokaista, kehui koko ajan ja jos tuli epäonnistumisia, vakihuudahdus kentän laidalta oli: "Ei haittaa!" Tuli niin hyvä mieli seuratessani hänen toimintaansa. Asiansa osaava ja pienen tytön maailman tunteva mies! Olisivatpa kaikki valmentajat tällaisia. Toisenlaisiakin olen tavannut. Hienoa, että on aikuisia, jotka haluavat antaa aikaansa ja osaamistansa nuorille.

Tämän tyylinen harrastus vaatii myös vanhemmilta sitoutumista. Sisareni piti ottelupöytäkirjaa, isosisko Anna hoiti pistetaulua ja isä oli turnausjohtaja. (Ja täti kannusti korkealta ja kovaa!)  Koko perhe siis oli valjastettu hommiin.

Taidan mennä katsomaan seuraavallakin kerralla, kun täällä ottelevat.

 

Lahjakortti

Minua onnisti arpajaisissa. Ennen joulua kävin ompelijalla, joka teki kuoropukuni, ja samlla vein hänelle kankaan, josta voi tehdä minulle tunikan sitten, kun hänellä on aikaa. Sovittiin, että joskus keväällä tulen valmista hakemaan. Samalla osallistuin jouluarpajaisiin.

Ompelijani soitti joulun jälkeen ja kertoi, että voitin lahjakortin heille. "Sehän kävi somasti", ajattelin, kun muistin kankaani, joka odotti ompelemista. Eipä yleensä tuuria ole ollut, mutta nyt lykästi!

Tänään kävin hakemassa valmiin luomuksen. Ompelija olikin ehtinyt tehdä sen jo nyt. Siitä tuli ihan mukava arkivaate työhön, jota voi pitää varsin hyvin keväälläkin. Eikä hintakaan ollut paljon mitään, kun käytin lahjakorttini tähän ompelukseen.

Joten varsin tyytyväisenä tässä aloittelen viikonloppua!

Tähtitaivasta ja aurinkoa

Illalla olin menossa aikaisin nukkumaan, mutta kaiken sotki taivas: Tähdet näkyivät niin kirkkaina, että oli pakko liimautua ikkunan ääreen koneen ja parin kirjan kanssa. Sitten oli vielä tärkeänä kapistuksena taskulamppu.

Tähän aikaan tammikuusta monet tähtikuvioiden kirkkaat tähdet näkyvät selvästi. Ihailin Orionin vyötä ja sen kahta kirkkainta tähteä Betelgeuzea ja Rigeliä, horisontissa matalalla kirkkaasti tuikkivaa Siriusta Ison koiran tähdistöstä sekä Kaksosten Polluxia ja Castaria.Myös Pienen koiran Procyon näkyi selvästi.

Kaikki valot pitivät olla pois, joten taskulampun valossa tutkin paperimuodossa olevia karttoja ja välillä kääntelin kannettavaa eri asentoihin ikkunan ääressä. Aika kului siivillä ja yhtäkkiä huomasin kellon olevan jo yli kaksitoista. Kiireesti lähdin nukkumaan, vaikka en olisi millään malttanut!

Tänään paistoi aurinko heleästi. Lumikuura oli vallannut kaikki puut ja niin kauniina luonto kimalsi auringonsäteissä. Ei olisi huvittanut tulla sisälle lainkaan.

  

Eilinen auringonlasku

Olin eilen koulussa välituntivalvonnassa koko päivän. Lunta tiputteli välillä ja kylmä viima puhalsi. Aurinkoa kaivattiin. Sitä ei ole näkynyt puoleentoista viikkoon, mutta tänään pilkahti kiristyneen pakkasen myötä.

Eilen illansuussa nukuin päiväunet ja kun heräsin, oli ihana auringonlasku menossa. Kyllä se pallo tallessa on, vaikka niin säästeliäästi meille näyttäytyy.

Kaukaisuuteen...

Kaukoputkellani taas tiirailin maisemia. On se kumma juttu, että omin silmin ei näe horisontista juuri mitään ja sitten putkella kaikki selkenee. 

Kaukoputken keksijät olivat aikamoisia tiedemiehiä. Galileo Galileitä pidetään putken keksijänä, mutta näitä laitteita oli jo ennen häntä esim. hollantilaisilla. Galilei tosin teki ensimmäiset merkittävät havainnot avaruudesta, esim. Jupiterin kuista. Minä en ole sinne asti vielä päässyt. Kunhan edes tuota meidän omaa Kuuta näkisi, mutta aina on illat vain niin pilvisiä. Eipä ole aurinkoakaan näkynyt moneen päivään.

Yritin tavallisella pikkukameralla ottaa kuvia kaukoputken läpi. Hankalaa, eikä kovin kummoisia, mutta hauskaa oli. Eihän aina tärkeintä ole lopputulos vaan prosessi! Pitäisi olla järjestelmäkamera ja adapteri putkea varten, niin sitten tulisi saaliiksi jotain kunnollista.

Maisema kaukaa horisontista.

Alakuvassa on kirkon tornin huippu, jota yrityksistäni huolimatta en saanut millään suoraan.

Mitä tankkiin?

Tähän paljon julkisuutta saaneeseen 95N10 -keskusteluun haluan minäkin sohaista kynäni.

Päätin uuden vuoden jälkeen tankata uutta 95-bensiiniä, kun se autooni sopii maahantuojan mukaan. Lorotin tankin täyteen ja unohdin koko jutun. Tänään kävin huollossa vaihdattamassa ajovalopolttimot ja samalla kysäisin luotettavan huoltomiehen kantaa asiaan.

Kovasti arvostamani kokenut huoltomies neuvoi minua tankkaamaan 98-bensaa. Kertoi, ettei suosittele mihinkään autoon uutta 95-bensaa. Paikkakunnallamme hänelle oli tullut heti 95N10-bensan saatavuuden jälkeen ensimmäisellä viikolla 4 soittoa autoilijoilta, joilla oli uudenkarheat autot, jotka olivat toimineet moitteettomasti. Nyt jokaisella oli jotain hankaluutta.

Huoltomies kertoi, että uusi 95 vastaa todellisuudessa 92-bensaa, joka on oktaaniluvultaan liian matala ja aiheuttaa moottorin laiskistumista ja käynnistysongelmia varsinkin lämpötilojen vaihdellessa ja kovilla pakkasilla. Silloin pitäisi tätä uutta käyttäessä ainakin pitää huolta, että tankki on jatkuvasti täysi. Siihenhän minä olen aivan liian laiska!

Minä, joka en siedä autoltani minkäänmoista nikottelua, ajoin huollosta suoraan bensa-asemalle ja täytin tankkini ysikasilla ja sitä aion käyttää jatkossakin. En todellakaan halua jäädä tielle suhteellisen uuden, vähän ajetun autoni kanssa. Tämä on pienimmän riesan tie, eikä erotus hinnassakaan ole niin suuri, että se vaikuttaisi mitään.

Olen tyytyväinen saamaani tietoon ja päätökseeni. Ja päätöksessäni olen horjumaton!

 

Kävelyretkellä

Tänään pitkällä kävelyretkellä tuli vastaan monenlaisia lumitaideteoksia.

PITSIÄ:

KUMARRUS:

                                                                                                                                              

YLIOPPILASLAKKI:

KUORRUTUS:

Elämän dramatiikkaa

Ajattelin, että läheiseni syöpädiagnoosissa olisi ollut tarpeeksi dramatiikkaa minun osalleni lähipäiviksi, mutta mitä vielä!

Viime yönä klo 4.20 heräsin savun hajuun. Ponkaisin pystyyn ja kiersin heti kaikki huoneet, keittiön ja saunan, mutta meillä ei ollut mikään tulessa. Kurkistin ovisilmästä rappukäytävään. Siellä oli valot eikä savua näkynyt, mutta voimakas haju tunki postiluukusta. Laitoin kiireesti sisäovenkin kiinni ja mietin, pitäisikö soittaa hätäkeskukseen. Samalla katseeni osui ikkunasta vastakkaiselle kadulle, jossa joku ihminen seisoi jalkakäytävällä ja tuijotti meidän taloa. Samalla huomasin, että naapuritalon seinästä heijastui hälyytysajoneuvojen valot. Olemme niin korkealla, että pihaan meiltä ei näy kuin ikkunan avaamalla. Paloautoja oli useita. Huokaisin helpotuksesta: Apu oli jo paikalla.

Jonkin ajan päästä autot palasivat takaisin paloasemalle. Minä avasin parvekkeen oven ja ikkunoita ja tuuletin kunnolla. Sen jälkeen yritin nukkua, mutta pyöriskelyksi se meni. Uni tuli silmään vasta lähemmäksi seitsemää. Nukuimmekin aamulla pitkään.

Päivällä kuulin, että yhdessä asunnossa nuoret olivat juhlineet ja patjat olivat ilmeisesti tupakasta syttyneet. Asunto oli siinä vaiheessa tyhjä, joten olisi voinut käydä pahemminkin, jos tuli olisi päässyt itsekseen leviämään. Kiitos sille henkilölle, joka soitti avun paikalle ja kytevä tuli saatiin sammutettua. Vieläkin haisee savu rappukäytävässä.

Ihan klassinen tapaus! Näitä vuoteessa tupakoijia riittää aina vaan, vaikka asian vaarallisuudesta on paljon puhuttu. Meidän taloyhtiössämme tapahtuma varmasti käsitellään pohjamutia myöten ja poliisikin asiaa hoitaa. Onneksi pelastussuunnitelma on laadittu sääntöjen mukaan, yhtiökokouksissa asiasta on puhuttu, varoittimia, sammuttimia ja peittoja on kerrostasanteilla.

Niinpä niin! Taas muistutettiin, että elä päivä kerrallaan. Tulevaisuudesta kukaan ei tiedä, onneksi!