Luonto on onneksi todella kaunis syyspuvussaan - mieli vain vähän uupunut työviikosta.
Miten nykyään viikot voivatkin olla niin kiireisiä? Mietiskelin asiaa tänään töistä kotiin lompsiessani. Työmäärä on lisääntynyt hiljalleen viimeisen viiden vuoden aikana. Uudet opetussuunnitelmat ja asioiden tarkka kirjaaminen on nykypäivää. Rikkana rokassa on vielä verkostoituminen monen sidosryhmän kanssa sekä jatkuvasti lisääntyvät, tietotekniikkaan liittyät sovellukset, ohjelmat ja vempeleet, jotka kaiken lisäksi aina aiheuttavat minusta riippumattomia pulmia. Tuntuu, että työtunnit venyvät joka päivä hurjasti. Asiakirjat odottavat laatimista, vaikka niitä naputtelen iltaisinkin ahkerasti. Kaikilla muillakin lähipiirissä näyttää olevan aivan liian paljon työtehtäviä. (Ja joillain aloilla jatkuvia lomautuksia, joka tuntuu todella pahalta!)
Tilannetta ei auta, että olen ihan työkaareni loppupäässä. Toiseksi viimeinen vuosi työssä ja armottomasti huomaan, etten ole enää yhtä nopea otteissani kuin 20 vuotta sitten. Sietokyky kiireelle ja metelille on alentunut. No, ikääntymiselle en mitään voi. Onneksi sen ymmärrän sekä siedän, ja työpäivän jaksan hyvin. Väsymys iskee illalla kotona saamattomuutena. Osaan kuitenkin ajatella positiivisesti: Kuuluu asiaan, ettei iltaisin jaksa liehua monen asian ympärillä.
Onneksi koronakin on hidastanut elämää ja minulle se sopii oikein hyvin. Harrastukset ovat totaalisesti tauolla. Kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät sitä sure, vaan päinvastoin hiljaisuus illoissa on minulle suuri ilo. Nautin, kun saan olla kotona koko illan rauhassa päivän äänekkään härdellin jälkeen.
Viikonloppu lepäännyttää taas oivallisesti. Maanataina uusin, virkein voimin työn kimppuun!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti