Kadunko?

Hairahduin illalla kahden rakkaan ystävän seurassa vietetyn päivän jälkeen MTV 3:n nettisivuille. Siellä osui silmääni vanha juttu siitä, mitä ihmiset katuvat eniten kuolinvuoteellaan. Näin kertoi pitkällä kokemuksellaan saattohoidossa toiminut sairaanhoitaja ihmisten ajatuksista:

- Olisinpa elänyt kuten itse halusin, en niin kuin muut odottivat.

- Olisinpa tehnyt vähemmän töitä.

- Olisinpa uskaltanut ilmaista tunteitani.

- Olisinpa pitänyt yhteyttä ystäviini.

- Olisinpa antanut itseni olla onnellisempi.

Niin, osaisinpa elää elämäni siten, ettei viimeisillä hetkillä olisi kovin paljon kaduttavaa. 

Ainakin töitä ja kiirettä olen osannut vähentää. Olen uskaltanut luopua asioista, jotka ovat olleet mielenkiintoisia, mutta joihin ei vain aika ja voimavarat enää riitä.

Olen saanut pitkälti tehdä ja harrastaa asioita, jotka ovat olleet rakkaita -  musiikkia ennen kaikkea. Eräs harrastus vei 7 vuotta elämästäni, vaikka jotkut pyörittelivät päätään ihmetellen: Kissanäyttelyt, omituista! Ei, mukavaa elämää, jolloin tapasin ihmisiä, joita en olisi koskaan muulloin tieltäni löytänyt. Näin myös maailmaa oman maan rajojen ulkopuolelta. Lisäksi tietenkin ne lukemattomat ihanat kissat!

Olen pitänyt kiinni asioista, jotka ovat olleet rakkaita. Monien läheisten ihmettelyistä huolimatta vietän yli 4 kuukautta vuodesta mökillä "korven keskellä" ilman mukavuuksia suuresti nauttien luonnon rauhasta.  "Onko siellä nyt pakko olla koko ajan? Voisihan sinne mennä vain kauniina päivinä! Ulkohuussi!" Yksi elämäni parhaista päätöksistä, joka on toteutunut jo 14 vuotta peräkkäin.

Rohkeita ratkaisujakin olen elämäni varrella tehnyt onnellisuuteni vuoksi. Olen pitänyt tärkeänä vaalia rakkaita ihmissuhteita.

Mihin elämä johtaa, jää nähtäväksi. Oikeastaan on ihanaa, kun ei tiedä tulevasta. Voi uteliaan iloisesti odottaa, mitä tulevat kuukaudet ja vuodet tuovat tullessaan. Mitä tapahtuu? Missä olen? *Kuka*/ketkä ovat ympärilläni? 

Tärkeintä olisi, että voisin edelleen kokea olevani onnellinen.