Taas on viisareita väännetty kesäajasta talviaikaan - usein manausten säestämänä.
Minulle kellojen kääntely on ollut aina helppo juttu. Ilmeisesti elimistöni on niin suurpiirteinen, etten juurikaan huomaa mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Siksi tämä vouhkaaminen asiasta ei ole minun juttuni. Tosin en vastaankaan laita, jos kesäajasta luovutaan.
Isompi asia minulle on ollut viiden kuukauden kellottomuus. Olen aina pitänyt itseäni ihmisenä, joka ei kerta kaikkiaan tule toimeen ilman rannekelloa. Viime kesäkuun alussa loman kunniaksi päätin kuitenkin jättää kellon pois kesän ajaksi. Ihmeekseni se onnistui, ja koin aika vapauttavaksi tunteeksi ajattomuuden, joka seurasi kellon vilkuilemisen puuttumisesta. Toki kännykkä usein kulkee mukana, joten siitä näkee tarkan ajan, jos haluaa.
Elokuussa töiden alkaessa jäi kello edelleenkin piironginlaatikkoon. Töissä on lähes joka tilassa seinällä kello, joten ajan näkee kyllä tarvittaessa.
Vapauttavana olen kokenut tämän kellottoman ajan. Ehkä tämä on osaltaan downshiftausta tai kiireettömyyteen pyrkimisessä yksi askel eteenpäin. Olkoon, mitä vain, mutta ilman rannekelloa jatkan iloisesti eteenpäin.