Kadunko?

Hairahduin illalla kahden rakkaan ystävän seurassa vietetyn päivän jälkeen MTV 3:n nettisivuille. Siellä osui silmääni vanha juttu siitä, mitä ihmiset katuvat eniten kuolinvuoteellaan. Näin kertoi pitkällä kokemuksellaan saattohoidossa toiminut sairaanhoitaja ihmisten ajatuksista:

- Olisinpa elänyt kuten itse halusin, en niin kuin muut odottivat.

- Olisinpa tehnyt vähemmän töitä.

- Olisinpa uskaltanut ilmaista tunteitani.

- Olisinpa pitänyt yhteyttä ystäviini.

- Olisinpa antanut itseni olla onnellisempi.

Niin, osaisinpa elää elämäni siten, ettei viimeisillä hetkillä olisi kovin paljon kaduttavaa. 

Ainakin töitä ja kiirettä olen osannut vähentää. Olen uskaltanut luopua asioista, jotka ovat olleet mielenkiintoisia, mutta joihin ei vain aika ja voimavarat enää riitä.

Olen saanut pitkälti tehdä ja harrastaa asioita, jotka ovat olleet rakkaita -  musiikkia ennen kaikkea. Eräs harrastus vei 7 vuotta elämästäni, vaikka jotkut pyörittelivät päätään ihmetellen: Kissanäyttelyt, omituista! Ei, mukavaa elämää, jolloin tapasin ihmisiä, joita en olisi koskaan muulloin tieltäni löytänyt. Näin myös maailmaa oman maan rajojen ulkopuolelta. Lisäksi tietenkin ne lukemattomat ihanat kissat!

Olen pitänyt kiinni asioista, jotka ovat olleet rakkaita. Monien läheisten ihmettelyistä huolimatta vietän yli 4 kuukautta vuodesta mökillä "korven keskellä" ilman mukavuuksia suuresti nauttien luonnon rauhasta.  "Onko siellä nyt pakko olla koko ajan? Voisihan sinne mennä vain kauniina päivinä! Ulkohuussi!" Yksi elämäni parhaista päätöksistä, joka on toteutunut jo 14 vuotta peräkkäin.

Rohkeita ratkaisujakin olen elämäni varrella tehnyt onnellisuuteni vuoksi. Olen pitänyt tärkeänä vaalia rakkaita ihmissuhteita.

Mihin elämä johtaa, jää nähtäväksi. Oikeastaan on ihanaa, kun ei tiedä tulevasta. Voi uteliaan iloisesti odottaa, mitä tulevat kuukaudet ja vuodet tuovat tullessaan. Mitä tapahtuu? Missä olen? *Kuka*/ketkä ovat ympärilläni? 

Tärkeintä olisi, että voisin edelleen kokea olevani onnellinen.

Se kysymys

                  

"Ope, kun sinä olit pieni, oliko silloin dinosauruksia?"

Tätä legendaarista kysymystä olen pelännyt koulussa viimeiset 20 vuotta. Nyt se sitten tuli eteeni kakkosluokkalaisen suusta kesken viattoman ruokapöytäkeskustelun. Voih!!! En ollut yhtään valmistautunut tähän väistämättömään hetkeen.

Todistettu on: Olen ikivanha!

Hyvä, tytöt!

Kävin katsomassa sisarentyttären lentopalloturnausta. Se oli varsin tärkeä, sillä nyt oli katkolla sarjassa pysyminen ja loppuotteluihin pääseminen. Oli jännittävää seurata peliä ja mukavaa juoda hyvät kahvit kanttiinissa ;=)

Tyttöjen joukkueella oli varsin pirteä syksyn aloitus, mutta pelikauden edetessä tuli loukkaantumisia ja viimeiset pelit ovat olleet häviöputkessa. Tytöt ovat myös pelanneet sekä C- että B-tytöissä, joten aika paljon otteluita on ollut. Joka toinen viikonloppu he ovat reissanneet ympäri Suomen.

Nyt piti onnistua ja hyvin pelit luistivatkin: Joukkue voitti kaikki pelinsä ja tavoitteet täyttyivät. Hienoa ja onnea! Toivottavasti kevät jatkuu iloisesti hyvien turnausten merkeissä!

Pinteessä

                            

Varsinaisia tervaskantoja nämä meidän vanhemmat ihmiset! Taipuu vaan ei taitu...

Kävin iltapäivällä äitiä katsomassa. Hän oli selkeästi voipuneen oloinen ja minulla meni hetki, ennen kuin sain selville syyn.

Kotihoidon ja meidän omaisten välisessä viestivihossa kerrottiin, että äiti oli aamulla löytynyt sängystään varsinaisessa pinteessä. Hän oli nukkunut poikittain leveässä vuoteessaan ja molemmat jalat olivat luiskahtaneet sängyn kromatun nousukaiteen lenkkeihin! Siellä hän oli ollut kiikissä eikä päässyt mihinkään. Hän ei myöskään ollut osannut painaa turvapuhelimen ranneketta.

Hoitajalla oli mennyt jonkin aikaa, ennen kuin oli saanut äidin autettua pois ahdingostaan.  Terveydenhoitaja oli myös kutsuttu paikalle tarkistamaan äidin kunto. Näyttikin, että taas selvittiin säikähdyksellä, onneksi!

Muistisairaan vanhuksen kanssa tapahtuu monenlaista, myös niitä asioita, joita ei osata ennakoida. Toisaalta lohdullinen puoli on muistamattomuus: Äidillä ei ollut mitään käsitystä aamun tapahtumista, ja hän kuuntelikin ihmeissään, kun selitin, mitä oli sattunut.

Nyt mietin, mitä kaiteelle pitäisi tehdä. Se kun on sängystä ylösnousun kannalta erittäin tärkeä! Hmmm...

Naakat

Pienenä tyttönä minulla ei ollut aavistustakaan, millainen lintu on naakka. En ollut sitä koskaan nähnyt. Ainut tietoni tästä linnusta oli, että se seikkaili Enid Blytonin Viisikko-kirjoissa.  Minusta se oli varsin salaperäinen lintu.

Eräänä kesänä mökin pihaan lensi kesy siivekäs otus, joka säikäytti meidät pahanpäiväisesti istumalla olkapäälle. Isä kertoi sen olevan naakka, jonka maalaistalon pojat olivat tuoneet rippikoulutuliaisina kirkonkylästä. Toiset pojat toivat Raamatun, nämä naakanpojan! Lintu istui auton tuulilasin sulalla ja saatteli meitä aina isolle tielle asti, kun mökiltä lähdimme. Sitten se varmaan lenteli kotiinsa ja tuli taas meitä katsomaan, kun näki mökillä liikettä.

Nyt naakkoja on kaupungissamme isoja parvia. Aina aamu- ja iltahämärissä ne pitävät taitolentoesityksiä ryhmänä ja lentävät talomme katolle istumaan. Silloin tuntuu, kuin ne tulisivat suoraan sisään olohuoneen ikkunoista. 

Pidän naakoista, vaikka ne tunkevat talomme ilmastointihormeihin ja kakkivat ikkunani - raakkumisesta nyt puhumattakaan. Vuonna 2001 Hodgkinin tautia sairastaessani kävelin kirkkopuistossa kotini lähellä, kun en heikkovoimaisena kauemmas uskaltanut lähteä. Silloin katselin ja seurailin niitä moneen otteeseen ja tunsin suurta sympatiaa. Se jatkuu edelleen...

Mitä ahdistelua?

Pakkanen on laskenut iltapäivän aikana -13 asteeseen. Olin illalla kävelyllä ja sää tuntui niin leppoisalta kireiden lukemien jälkeen.

Kävellessä mietin naisten seksuaalista ahdistelua. Meidän pikkukaupungissa on alle 10 000 asukasta ja maahanmuuttajia noin 400. Suurin osa asuu SPR:n vastaanottokeskuksessa, osa nuorille yksinäisille maahanmuuttajalapsille tarkoitetussa lastensuojeluyksikössä. Lisäksi meillä on työn perässä muuttaneita kiinalaistaustaisia ammattimiehiä perheineen.

Asukaslukuun suhteutettuna kaupungissamme on katukuvassakin selkeästi näkyvillä runsas maahanmuuttajien ryhmä. Kaupassa käydessä aina kuulee ympärillä puhuttavan ties mitä vieraita kieliä. Myös iltakävelyllä on lähes varmaa, että törmää maahanmuuttajiin.

Tänään illalla kävelytiellä olin pitkään ainut naiskulkija ja vastaan tuli kaksi ryhmää maahanmuuttajia: toisessa neljä miestä ja toisessa ryhmässä viisi. Kyllähän he olivat äänekkäitä ja poikkesivat siten valtaväestöstä, mutta ei minulle tullut kohdatessa yhtään pelokas olo. En myöskään kaivannut turvakseni mitään katupartioita! 

Näissä kohtaamisissa en ikinä ole pelännyt, koskaan en ole tuntenut oloani turvattomaksi, en milloinkaan ole kokenut seksuaalista ahdistelua. En ole kertaakaan tavannut humaltuneita maahanmuuttajia. Sen sijaan olen nähnyt rauhanomaista rinnakkaiseloa, kohteliaita maahanmuuttajamiehiä kassajonossa, jotka ovat päästäneet minut hymyillen eteensä. Olen katsonut silmiin ja kiittänyt, välillä suomeksi, välillä englanniksi. Joskus olemme yhdessä etsineet joitain tiettyjä ruokatarvikkeita.

Internet, uutiset, sekunnissa leviävät tiedot erilaisista tapahtuneista asioista ympäri maata ja maailmaa ovat todella kaksipiippuinen juttu. Maahanmuuttajien joukossa on tietenkin niitä, jotka tulevat väärin perustein, ovat rikollisia ja ties mitä. Suurin osa on kuitenkin ihmisiä, jotka todella tarvitsevat apua ja kaipaavat vain uutta mahdollisuutta jatkaa elämää rauhassa ja turvassa.

Mitä pelkään talvipimeällä kävelytiellä? Juopuneita, kantaväestöön kuuluvia oman kaupunkimme öykkärimiehiä!

Jatkuvaa pukemista

Pakkasta -25,7... Vähitellen jo vähempikin paukkuminen riittäisi. Vaikka pidänkin kylmistä lukemista talvella, toppahousujen, paksujen lapasten ja yleensäkin kauhean vaatemäärän pukeminen alkaa harmittaa, varsinkin kun sitä tekee töissä välillä tunnin välein. Voi pikkulapsiperheitä! Ei käy kateeksi.

Auton kytkin on kankea kuin traktorissa, ja salaatti jäätyy kauppamatkalla muovikassiin. Lohduttaudun sillä, että ehkä saamme varmemmin kunnon lämpimän kesän, kun nyt nautimme Siperian pakkasista. No, tiedä häntä, mutta näin ystäväni minua muistutti.

Onneksi nyt jo näkyy leppoisampia kelejä pitkissä sääennusteissa. Niitä odotellessa hamuan huomisia työvaatteita valmiiksi - siis villaisia!

Villasukissa

Viikonloppuna on sisällä ja ulkona ollut yhtä lämmintä numeroina, mutta etumerkki on vain ollut erilainen. Nytkin ulkomittari näyttää -23,8. Talvelta tuntuu!

Pakkasesta huolimatta olen ulkoillut joka päivä. Kun ei ole viimaa, niin hyvin tarkenee. Aurinko on paistanut ja luonto on ollut huurteisen kaunis. Pidän kovista pakkasista, kun ei tarvitse itse lämmittää ;>)

Tämä viikonloppu on ollut ihan vapaa kaikista menoista. Olen nauttinut -. ehkä vähän liikaakin, sillä sormet ovat hieman kipeänä neulomisesta. Viime viikkojen aikana olen tehnyt viidet villasukat ja lisää tekisi mieli kutoa. Olen sortunut yksivärisiin, kun langanpäiden päättely on niin tylsää puuhaa. Pääsee helpommalla, kun ei vaihda väriä.

Onneksi huomenna alkaa taas työviikko, joten sukankutomiseen tulee pakollista taukoa!

Tänään

Iso ilo

Niin tavallinen - niin suuri riemu!

Sain tänään kahvipaketin ystävältä. Ällistyin - en kahvista vaan paketista! Se oli niin kaunis: valkoinen ja muutenkin "disainiltansa" minun makuuni. En malttanut laittaa edes kaappiin, vaan siellä se keittiön työpöydällä on nytkin koristeena.

Tätä kahvia en ole koskaan aiemmin tavannutkaan. Sisältö on varmaan yhtä kamalan makuista kuin kahvit yleensäkin, mutta paketti sai aikaan suuren ilon. Oikein ihmettelin, miten yksi arkinen asia voi tuntua niin kivalta.

Olen nyt juonut kahvia kaksi ja puoli vuotta. Edelleen se on pahaa, mutta maidon kanssa siedettävää. Hassua, mutta rakastan kahvihetkiäni iltapäivällä. Vieläkin uutta, erilaista, mukavaa... Juon kahvia vain iltapäivällä, mutta erityisinä vapaapäivinä saataan juoda myös aamulla, varsinkin jos on seuraa. Silti en ole jäänyt millään lailla koukkuun. Ihan sama, juonko vai en, mitään riippuvuuden tuntemuksia ei tule.

Mutta tämä kahvipaketti... Voi, miten kaunis!

Lapio

'

Monenlaisia työkaluja on tällä viikolla tarvittu: Kuusen poisviennissä oksasaksia, pulpettien ruuvien kiristämiseen kulma-avainta, ja paikaltaan siirtyneen kynnyksen  naputteluun vasaraa. Keittiön tuolinjalkojen kiristämiseen en löytänyt oikeanlaista vimpainta, mutta ehkä se jostain vielä vastaan tulee...

Tänään eteiseen ilmestyi lumilapio, joka odottaa vientiä mökille. Siellä sitä ehkä tarvitaan vielä tänä talvena. Aiempina talvina olen selvinnyt lumentyöntimellä ja lasten lapiolla, mutta oikea lapiokin on välillä tarpeen.

Ihanaa, kun nykyajan työkalut ovat keveitä. Muistan lapsuudesta painavat lumikolat, joihin lumi takertui jo ensi työnnöllä. Ei ollut mukavaa! Nyt lumenluontikin on ihan hauskaa puuhaa - kunhan sitä ei ole ylettömästi. 

Koskahan ehtisi mökille?

Oksasaksilla töitä

Kaunis joulukuusi kynittiin tänään karahkaksi ja kannettiin jätesäkeillä pihalle odottamaan biojätteen kuljetusta. Imuroin ja pesin lattian. Haikeaa aina tuo kuusesta luopuminen.

Joulupuu kukki ja olipa tehnyt kasvannaisiakin. Enpä muista, että meillä aiemmin olisi ollut kukkivaa kuusta. Lisäksi se eritti pihkaa runsaasti, mikä saattoi liittyä kukkimiseen.  Muuten se oli vieläkin oikein ihana eikä tiputellut edes neulasiakaan.

"Päättyi joulu, vaikk´ ei kenkään sois.

Joulukuusi viedään pois, pois, pois.

Mutta ensi vuonna hän

saapuu lailla ystävän.

Ei voi toivo pettää."

                                                                                      (S. Sköldberg-Pettersson)

Kyntteliköt ovat vielä ikkunoilla nuutinpäivään saakka. Silloin saa joulunaika päättyä kokonaan. 

Ikkunasta

Ihanaa pakkasta!

Kai suurin osa ihmisistä inhoaa kovia pakkasia. Autot ja junat piiputtavat, putkia menee rikki, tekniikkaa pettää ja monista sairauksista kärsivät eivät voi liikkua ulkona. Ymmärrän. Silti itse pidän pakkasista. Mitä kovemmin paukkuu, sen hienompaa!

Tänäänkin nautin ulkona kulkiessani. Aurinko paistoi ja tuntui oikealta talvelta. Myöhemmin katselin moneen otteeseen ikkunasta huurtuvaa maisemaa. Niin kaunista, niin ihanaa...

+12

Torstain työhönpaluu oli yllätyksellinen - tai oikeastaan uumoilin vaikeuksia. Pakkanen paukkui lähes kolmessakymmenessä, ja rakennus on vanha hirsitalo 1900-luvun alusta. Aivan ihana, hengittävä, mutta välillä kova pakkanen on aiheuttanut kaiken näköisiä ongelmia.

Kun avasin ulko-oven, vastaan tuli viileä sisäilma. Kiersin paikat, ja lämpö vaihteli kymmenestä 14 asteeseen. Laitomiehille ilmoitettiin. Ensimmäinen päivä pärjättiin hyvin, vaikka mitään selkoa viileyteen ei saatu.

Tänään otin varmuudeksi töihin mukaan lisää villavaatteita - onneksi! Lämpötilalukemat olivat pudonneet vielä eilisestä. Yhdessä tilassa oli vain 8 astetta, minulla 12. Jätin farkkujen lisäksi ylle toppahousut. Kuomat oli jalassa ja kolme puseroa päällekkäin, joten tunsin itseni ihan michelin-ukoksi! Hyvin sujui lyhyt työpäivä. Ei pallellut.

Aamulla heti näkyi jo miehiäkin selvittämässä asiaa paikan päällä, ja vika löytyi: Kiertovesipumppu oli rikki. Kotiin lähtiessä oli uusi jo asennettu ja patterit hohkasivat kuumuutta. Sisälämpötila nousi vähitellen.

Suomen talvi saa -20 - -30 asteen pakkasissa aikaan monenlaista harmia. Moni hienosti toimiva tekniikan vempele ei selvästikään ole tarkoitettu näin kylmiin olosuhteisiin.  Aamulla taistelin kotona autohallin automaattioven kanssa, sillä se jumiutui raolleen eikä totellut kaukosäädintä eikä oven pielessä olleita kytkimiä. Piti soittaa huoltomiehille, jotka yleensäkin taitavat olla hyvin suosittuja henkilöitä ;=) tällä hetkellä. 

Illalla olimme kävelemässä. Pakkanen oli lauhtunut -17 asteeseen eikä se enää haitannut ulkoilua. Kiva oli kävellä pirteässä säässä! 

Loppiainen

Loppiaisaamu valkeni kipakassa pakkassäässä: -25 taisi olla mittarissa. Auringonnousu oli kaunis ja koko päivän paistoi aurinko. Pakkanen pysyi uskollisesti lähes aamun lukemissa.

Lepoa, ulkoilua, Lappeenrannan laulukilpailujen ja loppiaismusiikin kuuntelua, töihin valmistautumista... Kaikkea tätä on viimeinen lomapäivä sisältänyt. Olo on virkistynyt ja levollinen.

Huominen työpäivä ei ole aiheuttanut minkäänlaista angstia, sillä työhön paluu alkaa kuin pehmeällä laskulla. Vain kaksi työpäivää ja nekin lyhyitä ennen viikonloppua. Kummallista, hassua...

"Kulkeissain mä tiellä nähdä sain ne kolme kuningasta maasta vierahasta..." on soinut mielessä koko päivän.

Hyvää tulevaa arkiaikaa meille kaikille!

Lapsellisia pakkaspuuhia

Kotona odotti yhtä kipakat pakkaslukemat kuin pohjoisempanakin. Ei haittaa! Minä olen pakkasen ystävä.

Luntakin oli tullut matkan aikana vähän maahan. Nyt näyttää valkoiselta, vaikka senttimääräisenä sitä ei taida olla kuin kaksi. Lumi tekee kuitenkin maisemasta valoisamman, joka on ihan mukavaa.

Olen hoitanut niin taloyhtiön kuin äitinikin asioita. Sain myös iltapäivällä meille 4-vuotiaan ilopillerin. Leivoimme torttuja, kutsuimme kummitätini kyläilemään ja kahvittelimme yhdessä. Pikkumiehelle maistui parhaiten piparit ja mehu.

Loppuilta sujui leikkien ja piirrellen. Osa pehmoleluista oli palikoista rakennetussa linnassa pahan peikon vankina ja niitä sitten vuorotellen pelastettiin monenmoisilla suunnitelmilla. Ehdittiin myös lukea monta kirjaa ja jutella mukavia. Kyllä tämän ikäisellä on mainot jutut!

"... ja vanhakin nyt nuortuu..." tuli mieleeni, kun pikkumies haettiin kahdeksan maissa illalla. Olipa mukavaa!

Nyt seuraan toisella silmällä Pikkuleijonien kultapeliä. Tilanne 2-2. Kuinkahan käy?

Lepoa ja virkistystä

              

Joululoman viimeisiä päiviä vietetään leppoisasti...

                            

Lunta etsimässä

             

... ja löytyihän sitä!

             

Ihanaa viettää rauhallista loma-aikaa kaukana kotoa, nauttia musiikista, luonnosta ja pakkasesta. Villahousuja ja pipoa tarvitaan vuoden ensimmäisinä päivinä!

1.1.2016