Taulu

                                                                           (Ismo Viita-aho: Valkoinen talo 2013)

Eilen sain paikallisen taideseuran näyttelystä varaamani taulun. Se kuvaa viimeisten kevätjäiden aikaan kaupunkimme keskellä olevan lammen rannassa sijaitsevaa taidemuseota, tehdasta ja kirkkokin sieltä pilkistää torneineen. Oma kotinikin taulussa näkyy, jos osaa katsoa "sillä silmällä". Olen tämän maiseman ilta-auringon valossa nähnyt tuhansia kertoja.

Äsken ottamani kuva ei tee oikeutta taululle, sillä pinta kiiltelee, värit eivät ole ihan paikallaan ja kuvassa on vain osa maisemasta. Täytyy kokeilla, jos päivänvalolla saisi paremman otoksen, vaikka en salamaa nytkään käyttänyt.

Taiteilija kertoi, että 20 ihmistä olisi halunnut ostaa taulun itselleen. Hassua, että minä satuin ehtimään ensimmäisenä. Ostos oli aivan päähänpisto, sillä en ollut yhtään ajatellut hankkivani uutta. Nyt sitä on katseltu omalla seinällä jo yli vuorokausi ja olen tosi tyytyväinen hankintaan. Muisto omasta kotikaupungistani!

Adventin juhlintaa

Adventtia on juhlittu koulussa lasten kanssa. Sytytettiin kynttilät, laulettiin Hoosiannat ja muut adventtilaulut. Mukavaa oli! Juhliin valmistautuminen on mielipuuhaani, vaikkakin välillä työlästä, kun on pikkuoppilaista kyse.

Nykyään kaikki on turvallisuuden suhteen viety niin äärimmäisyyteen, että mietin kaksi kertaa, uskallanko antaa lasten sytyttää oikeita kynttilöitä juhlassamme. Päätin kuitenkin ottaa "riskin". Harjoittelimme monta kertaa kynttilän turvallista kädessä pitämistä ja aikuinen oli koko ajan vieressä katsomassa. Itse juhlassa kaikki meni hienosti, sillä oikea tuli kynttilässä on lapsille rauhoittava ja jännittävä asia. Yleisökin seurasi herkeämättä tapahtumaa runoineen ja lauluineen.

Hoosiannaa lapset lauloivat niin antaumuksella, että minä pianoineni jäin auttamattomasti jalkoihin. On se hauskaa, miten Hoosianna innostaa! Sitä pyydetään välillä toivelaulutunnillakin! :=)

Lasten kanssa juhliminen tuo itsellekin hyvän mielen ja juhlan tunnun. Nyt vain odottamaan oikeaa ensimmäistä adventtisunnuntaita!

Talven tuntua

Alkuviikon napakka pikkupakkanen tuli ja meni. Tänään on jo ollut loskaista ja liukasta. Sai ihan todella katsella jalkoihinsa, kun töiden jälkeen kävelin äitiä katsomassa. Saisi olla liukuesteet kengissä, mutta omani olen hukannut jonnekin. Netin kautta voisi tilat, sillä epäilen, että meidän pikkukaupungista ei kunnollisia sellaisia löydy.

Pakkanen on ihan hauska juttu. Olo tuntui alkuviikosta niin pirteältä reippaan pakkaskävelyn jälkeen. Kiva, että taas pitäisi lämpötilan laskea. Lunta en tosin kaipaa yhtään kuin vasta jouluksi.

Oppilaat laskevat jo liukumäkeä nirkoisessa lumessa ja rakentelevat siitä kaiken näköistä. Mahtaa olla vanhemmat iloisia ruskeassa kurassa olevista vaatteista. Iltapäiväkerholaiset varsinkin koulun jälkeen puuhaavat ulkona ja pojat eivät paljonkaan vaatteita säästele. Hattuhyllyltäkin tänään löytyi kuivuneita savikikkareita!

Ihanaa, kun alkaa adventtiaika. Perjantaina juhlitaan koulussa ja lauletaan kaikki perinteiset laulut aaseista hoosiannaan. Mukavaa!

Juhlaa ja tallustelua

Aurinkoisessa säässä vietettiin seurakuntamme kahden uuden kanttorin virkaan asettamista ja siunaamista. Toinen tuli meille vakituiseksi, toinen kolmen vuoden sijaisuuteen oman kanttorimme lähetystyöjakson ajaksi. Molemmat siis saamme pitää pitkään, toivottavasti! Viimeiset vuodet ovatkin olleet aika vauhdikkaita, kun toinen kanttori on ollut isyys- ja vanhempainlomalla sekä vuorotteluvapaalla.

Minulla oli viimeinen kuoronjohtajan sijaistaminen tänään juhlamessussa. Ihan jo kaipaan rivikuorolaisena laulamista. Vuosi on hujahtanut joko kokoaikaisena johtajana tai sitten useampien viikkojen pätkissä sairaslomien ym. vuoksi.

Juhlinnan jälkeen lähdin katsomaan Emman lentopallopelejä. Joukkue on kehittynyt huimasti ja voitti kaikki pelinsä turnauksessa. Oli kiva katsoa 12-vuotiaiden intoa ja kannustavan valmentajan työtä.

Iltapäivällä lähdin vielä mökille. Pysähdyin matkan varrella ottamaan kuvia ihanassa säässä. Tallustelin ratapolkua ja kuvasin kaislikkoa sekä kumossa olevia veneitä. Oli mukava kävellä pikkupakkasessa.

Mökin tielläkin hylkäsin autoni puoliväliin tietä ja kävelin loppumatkan. Mökillä oli kaikki hyvin eikä viime sunnuntain myrskykään ollut kaatanut puita. Lankomiehen veneen pressutkin olivat tukevasti paikoillaan. Nautin niin kävelystä raittiissa ilmassa, kun monta viikkoa vaivannut flunssa ja heikko olo oli tipotiessään.

Huomenna taas arjen aherruksiin, mutta ei harmita yhtään. Adventtiaika ja joulu tulossa, joita niin rakastan!

Kiirettä pitänyt

Uuvuttava viikko alkaa kääntyä lopuilleen.

Tänään aamulla lähdin töihin puoli kahdeksan aikoihin. Koulun oven suljin viiden jälkeen ja lähdin kävelemään kotiin äidin kautta. Rullasin äidin hiukset kuten aina torstaisin, jaoin lääkkeet ja vein lehtiä keräykseen. Siinä aikaa vierähti, joten kotona olin vasta seitsemän maissa - ja jatkoin vielä työhommilla!

Tiistai-iltana oli kokous klo 18-21.40. Aivan mammuttimainen! Näin uuvuttavat pitäisi mielestäni lailla kieltää, sillä parin tunnin jälkeen aivot eivät enää yksinkertaisesti toimi parhaalla mahdollisella tavalla. Ei meinaa istumalihaksetkaan kestää. Kyllä on seurakunnan asiat hankalia, kun näin pitkään menee...

Eilen tein taas koulussa kunnon työrupeaman ja ehdin juuri ja juuri kotona syödä ennen kuoronharjoituksia. Kotiin palasin kurkku karheana, sillä olen jossain flunssakierteessä, enkä meinaa päästä jaloilleni ollenkaan nelisen viikkoa sitten alkaneesta flunssasta. Se painuu aina pois ja ponkaisee uudelleen juuri, kun luulen vaivan kokonaan häipyneen. Viime viikonloppuna vähän jopa kuumeilinkin ja olo oli vielä maanantaina kuin tapetulla madolla! Osaksi syynä taitaa olla Taysin tutkimukset, jotka hiersivät kurkun ja nenän limakalvoja rikki.

Koulussa on luokkani arviointikeskustelut meneillään tämän kuun. Nyt on suuri urakka loppusuoralla, kun vain pari perhettä on enää tapaamatta. Kun 25 oppilaan huoltajien kanssa keskustelee, pisimmillään 45 minuuttia yhtä lasta kohden, niin tietää ainakin töitä tehneensä! Silti en keskusteluista luopuisi, sillä ne ovat mielettömän hedelmällisiä opetuksen kannalta.

Ihanaa, kun viikonloppu on ovella!

Viikonlopun myrskyä

Näin aurinkoisessa ja kuulaassa marraskuun säässä kävimme lauantaina mökillä. Aurinko paistoi, järvi oli lähes tyyni ja aurinko lämmitti vielä hivenen. Keräsin pussillisen suppilovahveroitakin. Mökillä oli kaikki kunnossa talven tulla.

Sunnuntaita vasten yöllä odotettiin Suomeen myrskyä. Meidän seudulla se ei ollut kova mielestäni, sillä vain voimakas tuuli puhalteli, mutta ei sekään varsinaiselta myrskyltä vaikuttanut. Silti vaikutukset olivat mittavat sähkökatkojen muodossa.

Iltapäivällä lähdimme käymään erämaamökillä. Kaupungissa näkyi katkennut lipputanko, pressutalli, jonka tuuli oli viskannut portaikkoon ja väärään suuntaan kääntyneitä liikennemerkkejä. Mökin lähistöllä olivat junaradan puomit jumiutuneet ja kellot kilkkasivat. Onneksi alta pääsi kuitenkin ajamaan.

Mökillä näkyi jonkin verran tuulenkaatoja tien varressa ja vastarannalla. Kävelin katsomassa niitä ja kuvasin rannassa heinikkoa. Samalla huomasin, että ulkomailla valmistetut kaupunkisaappaani eivät pidä vettä ja toinen jalka kastui! Onneksi on vanhaa kunnon Nokiaa eteisessä!

Aamusta saakka on ollut sähköt poikki osasta kaupunkia ja sisarenikin perhe on luultavasti menettänyt pakastimensa sisällön. Illan tullessa istuivat yhä kynttilän valossa ja tulivatkin myöhemmin meille laittamaan lämmintä ruokaa, syömään ja käymään suihkussa. Onneksi heillä on varaava takka, jolla saa lämpöä.

Koskahan sähköt palaavat? Annan huone on talossa erillään ja se oli ehtinyt päivän aikana viiletä. Hän saa kömpiä yöksi olohuoneen sohvalle takan viereen lämpimään, jos katko vain jatkuu. Harmillisen tuhoisia ovat luonnon voimat täälläkin, missä voimakkaimpia tuulia ei edes koettu!

Hyvää huolenpitoako?

Alkuviikosta sain sähköpostin, jossa kerrottiin äitini hyvän ystävän kuolemasta. Tämä henkilö oli minullekin tärkeä. Lauloimme vuosia samassa kuorossa, hän muisti minut vuosikymmeniä iltarukouksissaan ja äitini kautta hänestä tuli myös minun ystäväni. Nyt hän on poissa...

Onko kotona asuminen aina vanhuksen kannalta hyvää hoitoa? Joskus on, joskus ei. Tuntuu, että tänään pitää olla todella huonokuntoinen, ennen kuin ovi palvelutalossa, ryhmäkodissa tai muussa vastaavassa aukenee. Sairaudet dementioineen tai liikuntakyvyn menetys eivät merkitse mitään. Kotipalvelu ravaa sen seitsemän kertaa vuorokaudessa hätäisesti katsomassa, mutta avuntarve ei yleensä osu juuri tuohon hetkeen.

Pahimmillaan omaisten mielipide ei merkitse mitään. Joku henkilö jossain päättää vanhuksen asioista papereiden perusteella näkemättä häntä tai tutustumatta hänen oikeaan arkeensa. "Hyvä hoito" on välillä sanahelinää!

Tuntuu niin pahalta, kun dementoitunut, sokea vanhus kotiutetaan sairaalasta omaan, yksinäiseen asuntoonsa ja muutaman päivän päästä hän siellä tapaturmaisesti putoaa ja kuolee saamiinsa vammoihin. En  voi ymmärtää...

Piuhoissa

Tällaisen härvelin kanssa on pari päivää vietetty. Olennainen osa, joka lähtee laitteen kyljestä, on letku, jota meni nenästäni n. 40 cm ruokatorveen.

Eilen menin puolilta päivin Taysiin, jossa tehtiin ensin ruokatorven manometria. Olisikohan ollut 5 mm halkaisija letkulla, joka työnnettiin sieraimesta ruokatorveen ja sitten maattiin selällään ja nieltiin 10 kulausta vettä. Työläintä oli jostain syystä saada letku sieraimesta eteenpäin, sillä nenä vain jumitti. Jouduttiin kokeilemaan useampi kerta kummastakin sieraimesta, ennen kuin plumpsahti kurkkuun. Sitten letku vain nieltiin veden kanssa ruokatorveen.

Manometriakone oli upouusi ja teki varmasti tarkkaa työtä. Yhtään ei sattunut, mutta epämiellyttävä tutkimushan se kieltämättä on. Letku tuntui lähinnä siltä kuin olisi ollut kamalasti vettä nenässä. Niellessä kurkussa tietenkin tuntui ylimääräistä. Hoitajat olivat mukavia, lääkäristä en osaa sanoa, kun käytti konetta ja vain tervehti kerran ja lopuksi toivotti hyvää jatkoa!

Manometrian jälkeen letku otettiin pois ja laitettiin ohut katetri tilalle ph-rekisteröintiä varten. Se olikin paljon mukavampi. Rekisteröintilaitteen sain laukuksi mukaan ja sitten ajelin kotiin niine hyvineni nenä puuduksissa. Hyvin nopeasti nenä alkoi vuotaa kuin olisi ollut kauhea nuha ja koko illan sitä jatkui. Limakalvot eivät letkusta pitäneet!

Muuten meni hyvin, mutta en muistanutkaan, kuinka hankalaa oli syöminen. Ihan hyvin sai nieltyä, mutta nielaisun jälkeen letku kiristi nenässä ja tuntui, kuin ruokaa olisi takertunut kurkkuun. Runsaan veden avulla sain kuitenkin syödyksi. Päiväkirjaa piti pitää tekemisistä ja välillä painella nappuloita ruokailun ja nukkumisen aloituksen ja lopetuksen merkiksi. Yöllä heräsin siihen, että olin kietoutunut piuhoihin, mutta onneksi pysyivät tiukasti kiinni siellä, missä pitikin.

Kaiken kaikkiaan helppoa, kivutonta mutta epämiellyttävää. Tänään oli mukava ajella takaisin ja luovuttaa koko kapistus hoitajille. Töihin ajaessa hankailin laastareiden liimoja naamastani. Letkun painauma taitaa olla vieläkin poskessa.

Hyvä käydä välillä tällaisissa tutkimuksissa, niin osaa arvostaa "piuhatonta" elämää. Niin monella ihmisellä tarvitaan kuitenkin erilaisia laitteita koko ajan elämän turvaamiseksi.

Sunnuntai-iltana

Viikonloppu viettetty, isät juhlittu, levätty ja syöty hyvin. Uusi viikko alkamassa.

Huomenna olen aamutunnit töissä ja sitten lähden Taysiin tutkimuksiin kliinisen fysiologian laboratorioon. Tehdään manometria ja ruokatorven vuorokausiseuranta. Onneksi flunssat ovat painuneet pois ja toivottavasti yönkään aikana ei ilmesty mitään.

Tutkimukset ovat tutut 12 vuoden takaa, mutta ehkä laitteet ovat modernisoituneet. Ei jännitä yhtään - onneksi, sillä muistan varsin hyvin, mitä hommaan kuuluu. Yöksi tulen kotiin laitteen kanssa ja tiistaiaamuna menen takaisin, jolloin laite poistetaan. Mitään välipaloja ei saa syödä, pelkästään pääateriat, ja päivällä ei saa olla pitkällään. Harmi! Olisi ollut oiva tilaisuus ottaa päikkärit kaupungista tultua.

Huomenna on luvattu aurinkoista säätä. Kiva ajella tämän päiväisen harmauden sijaan pirteässä kelissä!

Ahkeruuskahvit

Tänään olen pessyt ikkunoita. Aloitin urakan jo aiemmin ja tänään sain sen loppuun. Monet inhoavat tätä puuhaa, mutta minusta se on paljon mukavampaa kuin tavallinen siivous. Tosin täällä korkealla pitää keskittyä asiaan eikä katsella seinän vierestä ulos silloin, kun ulommainen ikkuna on auki. Vaikka olen tottunut, vieläkin  huimaa.

Pesin myös verhoja. Ikkunassa ne näyttivät vielä siedettäviltä, mutta pois ottaessa huomasi, kuinka pölyisiä ja nuhruisia ne olivat. Kuka ihme ne likaa? Verhot kuivuivat muutamassa tunnissa ja nyt olen ne jo ripustanut takaisinkin.

Lopuksi keitin ahkeruuskahvit. Nyt kelpaa katsella ulos!

3 x lohi

Perjantai! Raahauduin väsyneenä töistä ja kävin äidille kaupassa. Käyn aina viikonlopun alkaessa hakemassa hänelle painavimmat ruokaostokset. Niitä tehdessäni osui silmään tarjouksessa oleva lohi, joten ostin yhden fileen meille. Siitä saisi huomenna helposti ruokaa, vaikka en mikään lohenystävä olekaan.

Kun tulin kotiin kala kainalossa, alkoi Kari nauraa minut nähdessään. Aavistin jo: Hänkin oli tehnyt hankintoja. Pidämme kalasta kovasti, mutta nyt meillä on jääkaapissa savustettua lohta, graavattua lohta ja raaka lohifile. Jipii, lohta kolmessa olomuodossa!

Ihanaa, kun on perjantai! Olen niin uupunut viikosta, että olen koko illan vain oleillut. Voimaannuttavaa!

Piristystä harmaudessa

Kaksi päivää satoi, eilen oli suurimmaksi osaksi poutaa ja taas tänään on ollut sangen kosteaa. Todellista syksyä siis!

Kävin taidenäyttelyssä ja varasin sieltä itselleni taulun: öljyvärityö, joka kuvaa kaupunkimme keskellä olevaa lampea sekä sen rannalla olevaa taidemuseota iltaruskon väreissä. Ex tempore -teko, mutta sopi niin tähän harmaaseen säähän. Ja taulu oli todella taitavasti maalattu ja niin kaunis!

Viisareiden vääntöä

Kesäajan päättymisestä on puolitoista viikkoa ja vieläkin joku jaksaa yleisönosastossa narista viisareiden käännöstä! Arvasin, että tämä kestoaihe kirvoittaa keskustelua - aina ja uudestaan.

Olen jotenkin niin yksioikoinen ja suurpiirteinen, etten ymmärrä valitusta tästä asiasta. Elimistössäni en huomaa mitään vanhan ajan jäänteitä, kun viisarit on käännetty ja yksi yö nukuttu. Kissojen kanssa 20 vuotta eläneenä en muista niidenkään reagoineen mitenkään. Samat maukumiset kuului aamulla lehden kolahtaessa postiluukusta tai illalla, kun halusivat minua nukkumaan. (Tämä oli kyllä hassu juttu: Ossi-kissa ei jaksanut valvoa ja tuli kutsuvasti marisemaan makuuhuoneen ovelle, jos valvoskelin olkkarin puolella sen mielestä liian myöhään!)

Kuulun kellojen kääntelyn kannattajiin. Mielestäni siitä on keväällä ja kesällä meille hyötyä enemmän kuin haittaa. Mutta jokainen saa olla tietenkin mitä mieltä haluaa ja täyttää lehtien palstoja tärkeäksi kokemallaan asialla niin paljon kuin sielu sietää.

Marras

Ruskea on ranta kaislikon,

taivas harmaa. Sataa. Syksy on.

                                                                                  (Lauri Pohjanpää)

Lapsellista touhua

Eilen oli seurakunnassamme isovanhempien ja lapsenlapsien minimessu. Hain äitini (mummi) ja Samuelin 2 v.(lapsenlapsi) mukaan ja menimme kirkkoon. Mukana oli Sampalle reppu kirjoineen, vesipulloineen ja kuivattuine karpaloineen.

Samuel käyttäytyi tosi hienosti. Oikeastaan mitään roinia ei olisi edes tarvittu. Hän istui suurimman osan ajasta sylissäni, lauloi hyreksien, laittoi kätensä ristiin rukoiltaessa ja kuunteli ihmeissään urkuja. Myös toisten lasten seuraaminen kiinnosti. Saarna oli näytelty versio ja lopuksi kaikki lapset saivat mennä eteen laulamaan ja soittamaan "Jumalan kämmenellä". Samuelkin seistä törötti eturivissä ja pontevasti heilutti marakassia koko esityksen ajan. Jaana-täti oli tietenkin niiiiin ylpeä!

Sitten tultiin meille kirkkokahville. Samuel jäi leikkimään pariksi tunniksi ja rakensimme palikoista junan, jossa oli kaksi hiirtä kyydissä. Aina välillä Samuel totesi: "No niin!" Sanat ovat vielä kultapaloja ja harvassa, mutta joka viikko tulee jotain uutta. Tämä tokaisu oli viime viikon satoa, samoin runsas ei-sanan käyttö!

Joka kerta minulla käydessään pitää myös katsella ikkunoista kauas näkyvää maisemaa. Voi sitä riemua, kun näkyy autoja tai lintuja! "Brnn, brnn & ti-ti-ti-ti!" kuuluu silloin. Äiti, isi, Anna ja mummu ovat usein käytettyjä sanoja, mutta täti-sanaan kieli ei taivu, ei sitten millään. Odotan kuin kuuta nousevaa!

Aika kului kuin siivillä ja iltapäiväksi poika piti viedä kotiin päiväunille. Meillä oli niin mukavaa!

Metsässä

Tänään kävimme katsomassa eräämaamökin metsähakkuita. Ne oli saatu päätökseen ja osa puistakin oli jo kuljetettu muualle. Tien varressa oli kuitenkin vielä isot kasat tukkeja odottamassa poiskuljetusta.

Jännittyneenä menin mökin pihaan katsomaan, miltä järven takana oleva aukko näyttää. Ei paha! Aukko tietenkin, mutta rantaan jätetyt puut maisemoivat näkymää. Rantapuista suurin osa on koivua, joten kesällä lehtien aikaan aukko peittyy jonkin verran.

Erämaamökillä ei ole naapureita missään. Lähimpään taloon on useita kilometrejä. Toinen mökki, jossa kesääni vietän, on taas alueella, jossa on paljon kesäasutusta ja naapureita on kummallakin puolella sekä myös järven toisella rannalla. Tämän vuoksi maisema pysyy samanlaisena vuodesta toiseen. Muistan, kuinka järkytyin aikoinaan vastarannalle myydyistä mökkitonteista. Nyt mökit ovat jo valmiita ja niihin on tottunut. Onneksi vastapäätä on myös koskematonta rantaa, johon ei asutusta koskaan tulekaan ja vastarannan kesäasunnot ovat melkein kilometrin päässä.

Jos haluaa olla aivan rauhassa, voi tulla tänne "korpeen"! Ainoa asia, joka muistuttaa muiden ihmisten olemassaolosta, on juna, joka pari kertaa vuorokaudessa puksuttaa kauempana olevaa rataa pitkin.

Pyhäinpäivä - vai kepponen?

Eilen illalla soi ovikello: "Karkki vai kepponen?" kysyivät kaksi oppilastani. Toinen heistä oli pukeutunut mustaan viittaan. Äiti oli saattamassa ja kertoi, että pojat olivat jättäneet naamarit autoon, kun ajattelivat, ettei open luo ole soveliasta mennä sarvet päässä! Onneksi opelta löytyi namuset pojille. En ollut yhtään varautunut halloween-kiertelijöihin.

Jälkeenpäin mietin taas omaa suhtautumistani pyhäinpäivään ja halloweeniin. Koulussa puhun vain pyhäinpäivästä. Niin tehtiin eilenkin. Joskus olemme myös käyneet hautausmaalla viemässä kynttilöitä sankarihaudoille, Karjalaan jääneiden ja muualle haudattujen muistomerkeille. Haluan vaalia suomalaista perinnettä.

Myöhemmiin marraskuussa vietämme lasten kanssa kummitusviikon, jolloin luemme jännittäviä satuja, laulamme kummituslauluja ja kuuntelemme Musorgskin Yö autiolla vuorella sekä piirrämme lepakoita ja haamuja. Mutta ne eivät ole pyhäinpäivän juttuja!

Iltapäivällä olin kuoron kanssa kappelilla muistojumalanpalveluksessa. Johtaminen lankesi taas minun vastuulleni, sillä kanttorimme oli estynyt.  Mietiskelin itsekseni, että muistojumalanpalvelus on yhtä syksyä lukuunottamatta kuulunut pyhäinpäivän perinteeseeni jo vuodesta 1984 lähtien. Lisäksi saman ajan on pyhäinpäivällä ollut lähempi merkitys minulle, sillä tästä vuodesta lähtien olen vienyt kynttilän oman isäni haudalle. Hän sai iäisyyskutsun 51-vuotiaana sairastettuaan leukemiaa kolme vuotta.

Sukupolvet ennen meitä,

vaivan teitä

ovat täällä kulkeneet...

                                                                              (virsi 147, Otto Laitinen)

Juhlapäivä ei tunnu erityiseltä, ellei sen viettämiseen liity jotain juuri tähän juhlaan ominaista. Pyrinkin siihen, että itsenäisyyspäivänä osallistun johonkin juhlaan, pyhäinpäivänä käyn haudalla ja vaikka Aleksis Kiven päivänä lukaisen jonkin hänen teksteistään. Silloin juhla erottuu arkipäivien virrasta. Opettajan ammatissa tämä tulee lähes itsestään, kun kaikki juhlat juhlitaan tavalla tai toisella, pyhäinpäiväkin.