Joulukortteja

Tällaiselta näyttää ja on näyttänyt jo useita päiviä olohuoneen ruokapöytä:                                                                                 

  Olen kantanut sinne kaikki joulukortit ja nyt niitä vääntelen ja kääntelen, kelle minkäkin lähettäisin. Korttien kirjoitus tuo minulle jouluisen mielen ja jotenkin konkretisoi joulun läheisyyden.

Monet ovat siirtyneet sähköisiin kortteihin tai tekstiviesteihin. Tai eivät sitten lähetä joulutervehdyksiä laisinkaan. Minä nautin suuresti korttien lähettämisestä. On niin mukavaa laittaa joululaulut soimaan, kynttilä palamaan ja kirjoitella joulutervehdyksiä. Yleensä olen ne kirjoittanut itsenäisyyspäivän aikoihin, joten nyt olen vähän aikaisessa.

On hauska huomata, miten korttien värimaailma on viime vuosina muuttunut. Nyt on paljon sinisävyisiä kortteja. Itse en juurikaan pidä sinisestä, mutta olen niitä ostellut, sillä ne kieltämättä ovat kauniita. Kaunein kortti tänä jouluna tähän mennessä löytyneistä on hopeanharmaa lehtiaiheinen lumisella pohjalla. Se on todella tyylikäs ja kaunis.

Toissa jouluna askartelin itse kortit. Se olisi ihan mukavaa, mutta aikani ei millään riitä siihen. Ostan mielelläni hyväntekeväisyyskortteja, koska samalla voi antaa roposensa hyvään tarkoitukseen. Syöpäyhdistyksen kortit ovat lähellä sydäntäni, mutta ne eivät vain ole olleet kovin kauniita viime vuosina. Korttien ulkonäköön voisi vähän enemmän panostaa.

Nyt taidankin jatkaa tuota mukavaa kirjoittamispuuhaa!

Mopoauto ja 15-vuotias

Viikonloppuna seurasin punaisen mopoauton liikkeitä kaupunkimme keskustassa. Kaasujalka oli raskas nuorella kuskilla ja näyttämisenhalu kova. Seuratessani autoa pitempään, sen kuljettaja teki kaikki mahdolliset hölmöydet, mitä nyt tuolla pelillä irti saa. Jäi mietityttämään...

Tänään töissä ikkunasta seurasimme, miten sama kuljettaja ilmeisesti välitunnilla vähän näytti kavereilleen menopeliään: Ajeltiin koulukeskuksen alueella ristiin rastiin, kurvailtiin, luisutettiin autoa kylki edellä ja varmasti hauskaa oli.

Siinä vaiheessa, kun ralli siirtyi alakoulumme ympärille, aloin jo huolestua. Kun poika päästeli koulupihamme vieressä olevaa kevyen liikenteen väylää, minä näin jo punaista. Hetken päästä lähdimme ruokailuun ja kyseisen väylän yli käveli 80 7- 10 -vuotiasta koululaista. Hetken päästä mopoauto oli taas tulossa samaa rundiaan. Minulla oli vielä takki päällä ja siirryin ulos seisomaan keskelle kevyen liikenteen väylää. Poika oli kääntämässä sinne, mutta minut nähtyään tuli toisiin aatoksiin ja jatkoi matkaa tietä pitkin. Haa, taisi tulla alakoulun musiikin tunnit mieleen!

Seuraavasta ralliajosta koulumme ympärillä soitan suoraan poliisille.

Mopoautoiluun pitäisi ehdottomasti olla ajotutkinto suoritettuna. Nuoren 15-vuotiaan käsissä peli on aivan liian vaarallinen. Meidänkin pikkukaupungin keskustassa iltaisin mopoautot päästelevät tuhatta ja sataa ja missä sattuu. Koskahan ensimmäinen kuski pääsee hengestään? Tai viaton jalankulkija?

Sen verran kiukkuinen asiasta olen, että olisin valmis pistämään pystyyn mielenosoituksen mopoautoja vastaan. Tarkemmin ajateltuna päiväunet taitavat olla tärkeysjärjestyksessä kuitenkin ensimmäisenä tällä hetkellä!

Aurinkoinen adventtisunnuntai

Pakkasta reilusti yli kymmenen astetta ja aurinko paistaa. Kaunis ensimmäinen adventtisunnuntai. Kirkossa olimme kuoron kanssa laulamassa Hoosiannaa. Kanttori ei soittanut Voglerin alkusoittoa siihen, joten kotona piti heti istua pianon ääreen se soittamaan.

  Voglerin Hoosianna-alkusoitto on yksi komeimmista, samoin Maasalon Adventtivesperin. Molempia itsekseni aina soittelen, jos niitä ei muuten tähän aikaan julkisesti kuule. (Kuvassa ei ole Voglerin nuotit, vaan eilen soittelin Schubertin Saksalaisesta messusta osaa Pyhä.)

Tänään polttelen kynttilöitä ja nautin ajatuksesta, että kaksi seuraavaa työviikkoa ovat normaaleja. Ihanaa! Kolme edellistä olikin niin kiireisiä, että vain vauhti piti pystyssä. Olenkin ollut aika poikki viikonloppuisin. Mutta nyt helpottaa ennen joulukuun puolen välin viimeistä rysähdystä!

    

Kartanon mausteinen lanttulaatikko

Kari oli viikolla keittänyt lanttuja ja soseuttanut ne. Tänään hän sai päähänsä tehdä koe-erän lanttulaatikkoa ja samalla harjoitella joulua varten. Harjoitus meni kyllä ihan poskelleen, sillä heti tuli priimaa! Laatikko oli todella hyvää! Voi suositella muillekin. Itse vähän epäilin ensin, sillä se sisälsi paljon mausteita: kanelia, valkopippuria, muskottipähkinää ja kardemummaa. Pidämme mausteisesta ruuasta, mutta aiemmin en ole tiennyt, että tähän laatikkoon voi kardemummaakin laittaa. Tällainen siitä tuli:

   

Kuten näkyy, heti syötiin puolet! Hyvä kun kuvaan ehti. Herkkävatsaisena olen koko illan odotellut, tuleeko vatsa kipeäksi, mutta eipä ole ollut merkkejä. Hyvä niin!

Jos haluat käydä katsomassa, löydät ohjeen täältä.

Ps. En ole yhtään kiinnostunut ruokablogeista. Ja nyt tästäkin tuli sellainen...!

Adventtiaika alkaa

... kun kynttilät syttyvät ikkunoille. Minäkin laittelin eilen joka ikkunalle sähkökynttelikön. Äsken katselin ulkona kävellessäni ihmisten jouluvaloja ja kyllä ne näyttävät mukavilta pimeyden keskellä. (Kunhan eivät ole niitä kaameita kaapeleita!)

... kun koulun ruokalistalle ilmestyy pikkujoulupuuro ja lapset ihastuneina huutavat: "Maailman parasta ruokaa! Minä olen hakenut jo kolme kertaa lisää."

... kun ope hakee näytelmävarastosta paimenten sauvoja, enkelten pukuja, Marian huivia ym. rekvisiittaa joulukuvaelmaa varten ja luulee ahneuksissaan saavansa koko kuorman kerrallaan luokkaan. Siinä vaiheessa, kun yksi sauvan kippara pää on takertunut ovenkahvaan ja  toinen meinaa puhkoa liikuntasalin verhon, kun koko vaatekasa on levinnyt sylistä lattialle ja hiki pukkaa, tietää varmasti joulun ajan alkaneen!

... kun on ihan pakko paistaa ensimmäiset tortut ja hauduttaa riisipuuro oikeista ryyneistä pikahiutaleiden sijaan.

... kun oppilaat laulavat säteilevin silmin kurkku suorana Hoosiannaa!  " Ope, tää on sitten hyvä biisi!"

Taivaan tuuliin

Iltapäivällä piti viedä tärkeä paperi erääseen virastoon. Tulin kiireellä kotiin, vaihdoin koulurepun koriin ja laitoin paperin sinne. (En ole käsilaukkuihmisiä!) Sitten lähdin juoksujalkaa toimittamaan asiaa, sillä en ollut varma, mihin aikaan virasto suljetaan.

Kävellessäni hissiltä ulko-ovelle mieleeni tuli, että tämä paperi ei saa joutua hukkaan tai vieraisiin käsiin, muuten minun käy köpelösti. Samalla avasin oven ja silloin se tapahtui: Ovisyvennyksestä ulos astuessani kauhea viima tempaisi paperin koristani ja tyrmistyneenä seurasin, miten tärkeä todistuskappaleeni leijaili korkealle pääni yläpuolelle, tempautui tuulen mukana aidan toiselle puolelle ja iloisesti leijaili naapurin pihan kautta kohti katua. Minä sain jalat alleni! Eräs kaksilahkeinen väittää, että juoksen vain sateessa tai karhua karkuun. Nyt sen todistin vääräksi. Pinkaisin kuin hirvi konsanaan paperin perään sydän läpättäen ja koitin olla tuulta nopeampi. Mahtoi olla hassu näky! Juuri, kun luulin saavani sen kiinni, tuli uusi puuska ja tempaisi paperin parin metrin päähän. Ajattelin jo astua sen päälle, jos muu ei auttaisi. Siihen se kuitenkin asettui muutamaksi sekunniksi, juuri siksi ajaksi, että sain kumarruttua ja tarrattua kulmaan kiinni.

Huh, huijaa! Kyllä helpotti. Pitelin loppumatkan paperista kiinni rystyset valkoisena ja sain kuin sainkin sen luovutettua parempaan talteen. Nyt naurattaa, mutta ei naurattanut iltapäivällä!

  Nyt ryhdyn nauttimaan loppuillasta rauhallisemmissa merkeissä.

Sittenkin

Pimeys aamulla, hämäryys iltapäivällä jo aikaisin,

marras - kuollut - ajatuskin liikkuu kankeasti.

Ainainen väsymys painaa hartiat kumaraan.

Askel painaa - aurinkokin vajonnut jonnekin.

Eikö tämä koskaan pääty?

Yhtenä päivänä se sitten kuuluu, ensin vaimeasti,

vähitellen voimistuen: "Hoosianna! "

Liekki lepattaa heikosti, mutta se on valoa!

Adventin valoa, joka hiipien lämmittää sisintäni.

Eihän tämä koskaan pääty?

Se liekki valaisee jo pimeyttäni.

Enemmän valoa kuin hämäryyttä.

Lämmin tunne sisälläni nostaa hartiat kyyrystä:

"Hoosianna!" laulaa pieni ääni sisälläni.

Ei se pääty, se vasta alkaa!

(JP 24.11.10)

Pakkaspäivän iloja

Upea pakkaspäivä takana. Aurinko paistoi heleästi koko päivän monen viikon pimeyden jälkeen. Välituntivalvonnassa näki lapsistakin, kuinka kivaa oli puuhata ulkona. Vaikka lunta ei ole kuin nimeksi, lumilinnaa rakennettiin kökkäreistä koko päivä. Itsekin olin iloisella päällä. Niin se aurinko vaikuttaa!

 

Pakkasmittari näyttää 13 astetta miinusta. Puut ovat kauniisti huurteessa ja kaiken lisäksi täysikuu kipuaa taivaalle illan hämärtyessä. Todella ihanan näköistä on ulkona.

Otin muutamia kuvia päivällä. Varjoista huomaa, että aurinko paistaa tosi matalalta. Lasten kanssa mitattiin oman varjoni pituus: Se oli 14 metriä! Olisipa huomennakin yhtä valoisa päivä!

 

 

Pirteä pakkaspäivä

Pakkasta 9 astetta, puissa vähän huurretta ja aurinkokin pilkotti päivällä vilahduksen omaisesti. Illalla täysikuu valaisee. Talvi on tullut, vaikka joulukuu on vasta virallisesti ensimmäinen talvikuukausi. Tuntuu ihan mukavalta. Lumisateesta en niin välitä, mutta kunnon pakkanen  - mitä kovempi, sen parempi - on ihan kiva juttu. Alkaa vähitellen tuntua siltä, että joulu on tulossa. Ihanaa!

Kiireinen päivä. Menemistä ja tulemista niin, että oli pakko olla autolla töissä. Parasta päivässä oli lääkärillä käynti. Kaikki ok, joka oli hirmu kiva uutinen. Nyt voi rauhassa aloittaa adventin ajan. Jouluihminen alkaa vähitellen herätä eloon syksyn pimeyden keskeltä!

 

Juhlat ja sukkasulkeiset

Sunnuntai menossa. Kirkossa käynnin jälkeen oli Kari hävinnyt omille teilleen  - juhlimaan! Kyläyhdistys täyttää tänään 30 vuotta ja heillä on juhlakokous. Sen jälkeen on konsertti, jossa soittaa mestaripelimanni orkesterinsa kanssa. Minä en sinne lähtenyt. Toivottavasti on muuta yleisöä salin täydeltä.

Vireät ja toimivat kyläyhdistykset ovat maaseudun ihmisille todella tärkeitä. Kaikki eivät vaan huomaa arvostaa näiden yhdistysten suurta panosta maaseudun ihmisten hyvinvoinnin edistäjinä. Tämä kyläyhdistys on mm. rakentanut hirsisen kyläkioskin internet-kahvilaksi ja hommannut sinne yrittäjiä, hankkinut käyttöönsä lopetetun kyläkoulun, jossa ihmiset voivat kokoontua ja harrastaa, kirjoittanut sekä julkaissut oman kylähistoriakirjan ja järjestänyt monia tapahtumia kyläläisille. Onnea tänään Suinulaan!

Minä sain jostain päähäni ryhtyä järjestelemään vaatekomeroa, vaikka pyhäpäivä onkin. Siellä on ollut parittomia sukkia hujan hajan parillisten joukossa ja tunti meni, kun ne kävin läpi. Olen jotenkin kuvitellut, että pyykkikoneen syövereistä putkahtaa parittomille kaveri ajan kanssa. Todellisuus taitaa olla kuitenkin niin, että koneen uumenissa on se "musta aukko", joka sukat syö, ja sieltä on turha odottaa mitään takaisin! Joten roskiin meni kaikki yksinäiset. Tällaiselle hamstraajalle, joka kaiken säästää pahan päivän varalle, on todella vapauttavaa saada heitetyksi pois tarpeettomia juttuja!

Nyt aion nukkua päiväunet (ihanaa!), kutoa sukkaa, kuunnella musiikkia ja vain nauttia pyhäpäivästä. Ehkä se juhlijakin ilmestyy kertomaan iltapäivästään - tai sitten jää nautiskelemaan sinne maaseudun rauhaan.

Kuivaa huushollia

Ihana lauantai! Ei mitään pakollista, joten päätin iloisena (?) tehdä Karin nimittämää "kuivaa huushollia" eli tuulettaa vuodevaatteet ja pestä lakanat. Se on ihan hauskaa puuhaa silloin, kun siihen on aikaa. Tänään oli. Kari hoiti sillä aikaa ruuanlaiton. Kun tulin keittiöön, oli vastassa tämä näkymä:

  Kokki oli kantanut tapansa mukaan kannettavan keittiöön, katsoi näytöltä ruokaohjetta ja kauha heilui! Jotenkin niin miehistä! Nauratti! Ei tule minulle mieleen hoitaa asiaa näin. Jos tarvitsen netistä ruokaohjetta, tulostan sen kyllä paperille. Ruuasta tuli tosi hyvää, niinkuin Karin tekemästä yleensäkin. Oli jotain päärynäistä broilerikastiketta.

Syömisen jälkeen lähdin Nellan kanssa tunnin lenkille. Muu perhe on Lempäälässä Emman lentopallopeliä kannnustamassa ja lupasin huolehtia koiran. Kävelimme rantapolkuja ja näimme kaksi korppia. Kylmä viima kävi, mutta sehän on vain pukeutumiskysymys. Nyt oli sopivasti päällä. Kyllä meillä on mukavat lenkkimaastot veden äärellä aivan kaupungin keskellä. Ei voi kuin nauttia!

  

Ja vain yhden lorauksen tähden

... ajelin rättiväsyneenä töiden jälkeen mökille! Ensin piti rynnätä koulusta suoraan sovittamaan kuoropukua ompelijalle, mutta heti sen jälkeen painelin mökille kilpaa hämäryyden kanssa. Homman nimi oli se, että olin unohtanut kaataa pakkasnestettä keittiön viemärin vesilukkoon. Kun mökki on kylmillään talven, vesilukko halkeaa, jos se jäätyy. Tällä viikolla yhtäkkiä tajusin, että ennustetaan kunnon pakkasia jo viikonlopuksi, joten mökille oli pakko ehtiä ennen niitä.

Ostin huoltoasemalta ainetta, kun entinen oli loppu. Sitä ennen ehdin Karilta monena päivänä kysyä aineen nimeä. Jotenkin sekoan, kun autossa laitetaan jäänestoa pissapoikaan ja taas erilaista jäähdyttimeen. Kumpi se sitten on mökille, sitä aina pähkäilen. Selväksi kuitenkin lopulta asia tuli.

Ajelin 30 kilometriä mökille. Mökkitie oli osaksi aurattu, mutta meidän pään aurautan vasta joulun jälkeen. Jätin auton tien varteen ja kävelin lopun puolen kilometrin matkan. Oli sininen hetki ja vaikka lähtiessä harmittikin mokoman lorauksen takia raahata itsensä sinne asti, niin maisema kyllä haihdutti taas kerran harmit. Oli uskomattoman hienoa: hiljaista, puhdas lumi ja hämärän vaihtuminen pimeäksi. Järvi ei ollut jäässä, joten ainoa ääni oli aaltojen vaimea loiskinta rantakiviin. Ja yksi sorsa, joka lensi kaakattaen ohi.

Kuvasin ja katselin ja nautin ja sitten LORAUTIN aimo annoksen ainetta viemäriin. Homma oli tehty!

Takaisin kävellessä pimeys ehti kietoa maiseman valtaansa, mutta uusi lumi valaisi. Eihän metsässä koskaan talven lumilla ole pilkkopimeää. Mökiltä on kaksi kilometriä lähimpään asuttuun taloon, joten yksin olin metsän keskellä. Yhdet isohkot jäljet näin. Olisikohan ollut koiran? Minua ei yleensä pelota mökkimaisemissa, vaikka olen yksin. Ja mitä pelkäämistä siellä nyt olisikaan. Sanoin kuitenkin Karille, että ihan joka nainen ei kävelisi pimeällä metsätiellä yksin! ( Hmm... en ole ihan varma, osasiko hän olla minusta ylpeä. )

Pakollisen homman vuoksi sain mukavia kuvia ja kiireisen viikon päätteeksi ihanan luontoretken. Ei hullumpi loraus!

  

Reikiä nolla!

Ulkona sataa lunta. On satanut koko päivän. En erityisemmin pidä lumisateesta, mutta ikkunan sisäpuolelta sitä on kiva katsella. Ja tuleehan maisema valoisammaksi.

Tänään jo herätessä oli pieni tumma pilvi ajatuksissa: Iltapäivällä hammaslääkäri! Vaikka oli vain tarkastuksesta kyse, silti asia pyöri mielessä koko päivän.

Mikä siinä hammaslääkärikäynnissä on niin inhottavaa? Tätä olen monesti mietiskellyt. Ensimmäinen käyntini hammaslääkärillä pienenä tyttönä oli ihana. Sen jälkeen puhuin vuosikymmenen ajan, että minusta tulee isona hammaslääkäri. Lääkäri oli ystävällinen, nuori ja kaunis nainen. Lieneekö vaikuttanut asiaan? Myöhemminkään mitään kovia kokemuksia asiasta ei ole ollut.

Nykyisin minulla on todella miellyttävä mieshammaslääkäri ja koko keskus on erittäin ammattitaitoista ja ystävällistä palvelua omaava paikka. Minulla on korkea kipukynnys, joten kivun pelkokaan ei voi olla syynä. En koskaan ole ottanut puudutusta paikkauksiin tms. Minulle on vuosien aikana tehty sairaaloissa niin inhottavia tutkimuksia, että hammaslääkärin vastaanotto on sieltä helpoimmasta päästä. En mielestäni jännitä, mutta silti istuin tuolissa jäykkänä koko tarkistuksen ajan. Mikä ihme minua riivaa?

Reikiä oli nolla kuten yleensä muulloinkin on ollut. Juttelimme lääkärin kanssa mukavia tarkastuksen jälkeen. Silti toivon, ettei ihan nopeasti tavattaisi uudestaan!

Ps. Gynekologilla käynti taitaa kuulua samaan kastiin hammaslääkärin kanssa!

Joulukorteista

Raskas päivä takana. Lähdin töihin puoli kahdeksan jälkeen ja kotiin tulin suoraan koulusta klo 17.15. Normaalin työpäivän päälle oli kaksi kokousta. Tärkeitä asioita kaikki. Huomaa vaan, että kun työpäivä venähtää yli kahdeksan tunnin, vastaanottavuus asioille ei enää ole kovin kummoista! Kuitenkin pitäisi olla skarppina loppuun asti.

Puolentoista viikon päästä on adventti. Tuntuu hassulta, miten joulun tulo aina minut yllättää, vaikka jouluihmisenä sen merkitys on todella suuri syksyisen pimeän keskellä. En talvea kyllä kestäisi ilman joulua.

Aamulla ryhdyin katselemaan joulukortteja, vaikka yleensä ei ole yhtään ylimääräisille asioille aikaa. Olen vanhanaikaisten kirjeiden ja korttien ystävä, joten joulun alla haluan muistaa ystäviä korteilla. Olen monet vuodet kirjoittanut ne itsenäisyyspäivän aikoihin. Se hetki on minulle tärkeä: Kynttilä palamaan, joululaulut soimaan ja kirjoituksen lomassa ajatukset ystäviin. En ole koskaan kokenut joulukortteja riesaksi tai pakkopullaksi. Jopa postimerkkien liimailu on hauskaa, varsinkin nyt tarra-aikana. Minusta on myös todella mukavaa saada kortti ja varsinkin kortin kuva on minulle merkityksellinen, toki ystävien viestitkin. Laitan kaikki kortit eteisen oveen ja sieltä niitä katsellaan koko joulunaika.

Monet ovat siirtyneet sähköiseen viestintään joulunkin alla, mutta minä en. Tekstari tai sähköinen kortti ei tule ikinä minulle merkitsemään samaa kuin oikea kortti.

  Tästä voisi saada rajaamalla veikeän joulukortin! (Keinuhevonen Orivedeltä!)

Vaalien tulos

Kirkollisvaalien tulos oli illalla selvillä oman seurakuntani osalta. Seurakuntamme kotisivulle se ilmestyi varsin nopsasti. Kokeilin käydä myös evl:n sivuilla, mutta ne olivat niin kuormittuneet, että läpi ei päässyt.

Vähän harmittaa äänestysaktiivisuuden lasku. Kokonaiskirkon osalta äänestysprosentti on siellä 17 % päällä, mutta omassa srk:ssa se jäi 16,6 prosenttiin eli oli alhaisempi kuin neljä vuotta sitten. Nuorista 16-17 -vuotiaista äänesti vain 6,2, %, vaikka ennakkoäänestys oli myös koulussa.

Varmaan pitää jatkossa miettiä äänestyksen viemistä esim. kauppaliikkeeseen tai kirjastoon. Nyt oli ennakkoäänestys virastossa ja varsinainen kirkossa. Naapurikunnan pienessä taajamassa ennakkoäänestys oli kauppaliikkeessä ja sitä kovasti kiiteltiin. Kannattaa painaa mieleen muiden seurakuntien kokemukset äänestyksen toteuttamispaikoista.

Meidän 23 valtuutetusta 11 on uusia. Uusien mukaan tulo toivottavasti virkistää toimintaa kaikilla sektoreilla. Uudet ihmiset ovat aina tervetulleita toimimaan seurakunnassa.

Onnea ja siunausta kaikille valituille!

"Punainen viiva" vedetty!

Eli äänestämässä käyty! Kirkollisvaalien huipennus menossa. Toivottavasti mahdollisimman monet kirkon jäsenet käyttävät tätä oikeuttaan. Minä olen aina ajatellut, että äänestämisen jälkeen on oikeus arvostella. Jos ei äänestä, pitää myös pitää mölyt mahassaan!

Samalla muistelin erästä äänestyskertaa kunnallisvaaleissa. Kävelin äänestyspaikalle ja sain kuulla, että sinä olet jo äänestänyt! Olin ihan tyrmistynyt, sillä varmasti tiesin, että en ollut vielä käyttänyt omaa äänioikeuttani. Virkailijat pähkäsivät ja pyysivät tulemaan parin tunnin päästä uudelleen. Kävin kotona iltapäiväteellä ja puuhastelemassa jotain ja palasin takaisin. Selvisi, että äänestysvirkailija oli laittanut puumerkkinsä luettelossa väärään kohtaan. Peräkkäin oli kaksi samaa sukunimen omaavaa ja tämän toisen käynti oli kirjattu minun nimeni kohdalle. Onneksi asia selvisi ja pääsin äänestämään.

Huomenna mielenkiinnolla katsellaan tulosta oman srk:n ja koko kirkon osalta.

Isänpäivän viettoa

Isänpäivän iltapäivä menossa. Vähän haikea mieli, vaikka mukava päivä onkin. Oman isäni haudalle vein perjantaina jo kynttilöitä. Hän kuoli 26 vuotta sitten leukemiaan ja vieläkin on ikävä! Eihän se mihinkään häviä. Onneksi voin "lainata" Karin isää, joka iäkkäänäkin on yhä hyvissä voimissa.

Olimme syömässä Karin vanhempien luona isänpäivälounasta ja samalla onnittelemassa. Karin veli kahden poikansa kanssa oli myös siellä. Oli mukava jutella pitkästä aikaa ja ruoka oli taas kerran niin maukasta.

Aamulla väsäsimme koneella isänpäiväkorttia. Kaikki muu sujui hyvin, mutta tulostus niin, että se näyttää oikean kaksipuoleisen kortin näköiseltä, oli vähän pulmia tuottavaa. Kari sen ratkaisi, eikä tullut kuin muutama virheellinen.

Kuvailin marraskuisia maisemia, maalla kun veden äärellä ollaan. Vesi minua kiehtoo, samoin kivet. Nyt eletään kohta sitä pimeintä hetkeä syksyssä.

 

Kivien kiikuttelua

Aamulla kello soitti kahdeksalta. Tai piti soittaa. Kännykän herätyskello soi ja ihmettelin, kun oli niin pimeää. Olohuoneessa katsoin kelloa ja se näytti SEITSEMÄÄ! Samoin muut kellot. Kännykän kello oli jäänyt kääntämättä talviaikaan ja herätys oli todellisuudessa tuntia liian aikaisin. No, kömmin takaisin sänkyyn ja köllöttelin vielä tunnin verran.

Yhdeksäksi menin seurakuntamme leirikeskukseen luottamushenkilöiden aamupäivään. Työskentelyämme johti konsultti, joka luotsasi meidät miettimään kulunutta neljän vuoden valtuustokautta. Se sisälsi seurakuntien liitoksen, joten paljon uutta asiaa on koettu, osa hankalia ja kipeitäkin.

Apuna meillä oli lattiaan tehty aikajana ja nelikenttä. Lisäksi konkretisoimme ajatuksiamme kivillä, joita oli lattialla iso röykkiö isoja ja pieniä. Niitä asettelimme kenttään ja aikajanalle. Minä, joka pidän kivistä erityisesti, olin todella innostunut työskentelystä. Kaiken kaikkiaan koko aamu oli mielenkiintoinen ja antoisa. Ajatukset menneestä, ja mitä olemme sen kautta oppineet, jotenkin kristallisoituivat. Ei ole aiemmin kivien kantelu ja siirtely ollut yhtä mielenkiintoista! Tämä oli yksi parhaista koulutuksista, joita olen käynyt tähän aiheeseen liittyen.

 

Iltapäivällä lähdin mökille. Siellä oli lankomies koiran kanssa ja hän haikaili vielä järvelle. Vene on jo talviteloilla, mutta sula vesi olisi kiinnostanut uistelijaa. Nella juoksenteli innoissaan vapaana ja maisema näytti niin marraskuiselta.

Ompelijalla

Kuoromme konsertti on joulukuun puolivälissä. Minulla ei ollut esiintymispukua, mutta kohta on! Vein tänään kankaan paikalliselle ompelijalle. Otettiin jos jonkinlaisia mittoja ja suunniteltiin yksityiskohtia. En muista, milloin olen viimeeksi käyttänyt tämän alan palveluita, kai karjalaista fereesiä teettäessäni joskus 20 vuotta sitten.

Samalla vein mukanani kankaan, jonka joskus heikkona hetkenäni ostin ja siitä väsätään minulle tunika tai liivihame tai jotain siltä väliltä. Sellainen kuitenkin, jota voi pitää housujen ja pitkähihaisen esim. poolon kanssa. Suunnitelma näytti ihan somalta. Ensi viikolla pääsen sovittamaan.

Ompelija ehdotti värikkäitä nappeja ja tamppeja, mutta ne ammuin alas heti. Olen niin tylsä tyyppi, että minulla pitää olla mahdollisimman yksinkertaista. Myönnyin kuitenkin suuriin kankaan värisiin nappeihin. Hauska nähdä, miltä valmiina näyttää!

Ompelijan jälkeen pakkasin kimpsut ja kampsut ja ajelin tänne maalle viikonlopuksi. Mukana oli 2 kg muikkuja, jotka naapuri antoi mukaani. Niitä Kari keittiössä nyt perkailee. Minua huvittaa puheet kerrostaloelämästä, jossa jokainen elää luukussaan tuntematta toisiaan. Ei kyllä pidä paikkaansa meidän talon kohdalla!

Toivottavasti flunssa hellittää viikonlopun aikana. Vielä nenä niiskuu!

Merkillinen pipo

Tänään etsiskelin hukkunutta pipoa. Samalla tuli mieleeni muistot 90-luvun alusta koulun välituntivalvonnasta. Pakkasta oli reilusti, mutta kaikki tytöt ja suurin osa pojistakin yrittivät värjötellä ulkona paljain päin. Kun välituntivalvojana pistin heitä sisältä hakemaan pipoa, sain myrkyllisiä katseita ja tunsin olevani se tyhmin aikuinen maailmassa.

Pakkasta on ollut tänäänkin aamulla, mutta nyt taitaa olla jo plussan puolella. Miten nuoret suhtautuvat pipoon tänään? No, se on niin tärkeä kapistus, että se päässä pitää yrittää olla sisälläkin. Jopa ruokailussa pipo koristaa kutreja tytöillä, eikä siitä millään haluttaisi luopua, kun se on jo lähes osa identitettiä! Onneksi pienemmät lapset laittavat pipon kiltisti naulakkoon syömään mennessä.

Merkillistä! Kai sitä kutsutaan muodiksi. Mutta tuntuu, että "kohen ei mee koskaan"! Tunnen itseni ikälopuksi, kun en aina oikein ymmärrä...

Flunssa koputtelee ovelle

(Mikä päivämäärä: 10.11.10!) 

Ympärillä on viimeiset viikot aivasteltu, niistetty ja köhitty. Hyvin olen selvinnyt, mutta tänään huomasin liittyneeni samaan kuoroon: Aamulla tuntui olo tukkoiselta ja nyt nenä vuotaa. Ilmeiseti flunssa yrittää saada jalansijaa elimistössäni, vaikka olen yrittänyt pestä käsiäni useasti.

Ei muuta kuin kuumaa juomaan ja lepäämään. Onneksi on jo loppuviikko tulossa, joten saa viikonloppuna sairastaa . Tosin lauantaiaamuna on koulutustilaisuus, mutta se ei onneksi kestä kuin puolille päiville.

En saa herkästi kuumetta, mutta räkätaudit iskevät säännöllisin väliajoin. Katsotaan, miten nyt käy. Taidan viettää suurimman osan illasta peiton alla vaakatasossa!

Otanpa mallia näistä!

 

Työnkuvan muutokset

Huh,huh! Työpäivä melkein ohitse. Vielä pitää illalla käydä koululla pitämässä yksi arviointikeskustelu, mutta muuten on päivän työt tehty.

Kotiin kävellessäni mietin, miten oma työni on muuttunut vuosien varrella. Nyt on 26. työvuosi menossa ja alkaessani opettajanuraa työ oli juuri sitä, mihin olin valmistunutkin eli opettamista. Vähitellen mukaan on tullut verkostoituminen eri yhteistyötahojen kanssa. Tänä päivänä tuntuu, että kuormittavinta työssäni ei ole opetustunnit vaan kaikki se muu, jota työhöni kuuluu.

Varsinkin viime vuosina mukaan on tullut tilanteita, joita ei kyllä ikinä kuvitellut aiemmin opettajan työssä näkevänsä. Yhteiskunnan muuttuminen, lama, perheiden pahoinvointi, seksuaalisuuden ylikorostuminen, hyvien tapojen haalistuminen, "Minulle kaikki nyt heti" -kulttuuri, virtuaalimaailma ja omista oikeuksista kiinnipitäminen velvollisuuksien kustannuksella tuovat aivan uusia ulottuvuuksia koulumaailmaan. Välillä tuntuu, että me opettajat yritämme hypätä liikkuvaan junaan ja pääsemme ehkä roikkumaan ovenkahvaan mutta emme sisälle asti. Onneksi täydennyskoulutus yrittää auttaa tässä asiassa, samoin uudet ohjeistukset, mutta silti sattuu tilanteita, joihin ei ole pystynyt ennalta varautumaan.

Toisaalta - eipä ole päivät koskaan samanlaisia. Kaikesta huolimatta, raskaan koulupäivänkin jälkeen, tunnen silti olevani juuri siinä työssä, jota haluan tehdä ja jossa viihdyn - kunhan ei huomenna olisi ihan samanlaisia hurjia käänteitä kuin oli tänään!

 

Sukkaa pukkaa!

Eilen illalla aloitin sukan kutomisen. En tiedä, oliko hyvä idea, sillä siinä puuhassa loppuilta sitten kuluikin. Teen yhtä aikaa molempia sukkia ja nyt on varret jo valmiit. Kauniin harmaaseen lankaan yhdistin vaaleanpunaista raidoiksi ja niistä näyttäisi tulevan oikein nätit. Aamullakin piti tehdä muutama kerros, kun harvinaista kyllä jäi luppoaikaa.

Miksi pitää olla tällainen ahmijatyyppi? Olisi mukava kutoa silloin tällöin vähän, mutta se ei minulta onnistu ollenkaan. Sama koskee kirjan lukua. Hirveä himo iskee ja työtä ei meinaa pystyä laskemaan kädestä. Eilenkin ajattelin lopettaa jo monta kertaa aiemmin, mutta aina kuitenkin tuli ajatus: "Vielä yksi kerros!" Onneksi sukat valmistuvat nopeasti. Villapuseron kanssa joutuisin kyllä jorpakkoon! En ehtisi mitään muuta tekemäänkään ja hartiat olisivat lopulta ihan jumissa. Eilenkin jo vähän tuntui.  Ihailen ihmisiä, joilla on kohtuus kaikessa. Minullakin on monessa muussa asiassa mutta ei kutomisessa! Ja nyt kudin kutsuu...

Luontoa kaupungin keskellä

Aamulla heräsin aikaisin, jotta ehtisin kirkkoon. Siellä saarnasi entinen pappimme, joka on nykyään radiotyössä Sanansaattajissa. Oli kiva nähdä häntä ja kuunnella hänen mietittyjä ajatuksiaan aiheesta Matt. 22:21: "Antakaa keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu." Samalla oli mielenkiintoista kuulla uuden kanttorimme laulua ja soittoa. Urut soivat vahvasti, joka oli mukava juttu!  Vielä olisi ollut lähetyslounas ja -juhla sen jälkeen, mutta minä luikin kotiin!

Kirkosta tultuani Kari ehdotti, että lähdepäs päiväkävelylle, kun ihastelin pilven raosta näkyvää aurinkoa. Tottelin ja otin kameran mukaan. Kiertelin ihan keskustan katuja, mutta kun vettä on joka puolella, niin tuntui, kuin olisi ollut ennemminkin maaseudulla. Kävin kahdessa eri paikassa rantaa kuvaamassa ja sain mielenkiintoisia otoksia. Lunta sateli harvakseltaan, joten kameraa piti vähän suojata. Samalla päätin ostaa uuden, sillä tämä on jo melkein 9 vuotta vanha. "Pikselit ja pakselit" ovat menneet hurjaa vauhtia eteenpäin sen jälkeen. Tämä vanha rohjake on myös turhan suuri kooltaan.

Katselin puistoissa mielenkiintoisia yksityiskohtia: puiden runkoja ja koloja, kiviä sekä lintuja. Talitinttejä, variksia, naakkkoja ja harakoita oli seuranani. Tinteillä oli kovasti erilaista puuhaa, mutta varisherra vain suki sulkiaan eikä minusta juurikaan välittänyt! Mietiskelin kiviä ja kuinka erilaisia muodostelmia niistä saakaan. Osa oli ihmisen käden muovaamia, osa luonnon omia taideteoksia. Mielenkiintoisia kummatkin!

Sisälle tultua oli virkistynyt mieli ja kiire katselemaan, millaisia kuvia olin saanut. Sitten odottikin jo matematiikan kokeen korjaus ja musiikin kokeen laadinta!

   

 

Pyhäinpäivän tunnelmia

  Aamulla nukuttiin pitkään ja katselin ikkunasta, kuinka kattojen päällä oli valkea lumiharso. Oli ihana kiireetön aamu. Kuunneltiin aamupalaa syödessä Bachia ja suunniteltiin pyhäpäivän kuvioita.

Minä lähdin puolenpäivän jälkeen kappelille kuoron kanssa laulamaan. Samalla hain äitini, jonka kuoro oli myös samassa tilaisuudessa. Harjoittelimme ensin tunnin verran ja sitten alkoi pyhäinpäivän muistojumalanpalvelus. Kappelin oli suntiomme koristellut todella kauniiksi. Oli kynttilöitä, kukkia, viherkasveja ja kuusenhavuja.

Jokaiselle vuoden aikana kuolleelle sytytettiin kynttilä. Papin lukiessa nimiä joukossa oli monta tuttua: entisiä kuorolaisia, tuttavia ja mukana myös oppilaani äiti ja entinen oppilas. Tunnelma oli kaipaava ja kaunis. On hienoa, että tällainen tilaisuus järjestetään. Vaikka olen ollut mukana vuosien varrella kymmeniä kertoja, se on aina koskettava ja harras hetki. Laulutkin sujuivat ihan hyvin.

Kävimme vielä äidin kanssa isän ja muutaman muun tutun haudalla. Paljon oli väkeä hautausmaalla ja tietenkin myös kynttilöitä. Pyhäinpäivän lämmin ja kaipaava tunnelma seurasi hautausmaalta kotiin.

Illalla kävimme katsomassa Karin vanhempia ja samalla veimme toiselle hautausmaalle kynttilöitä hänen sukunsa haudoille. Poikkesin samalla vielä isänkin haudalla kotiin tullessa. Pimeässä tuhannet kynttilät loistivat niin kauniisti, että olisin voinut viipyä siellä vaikka kuinka kauan. Mieleeni jäi soimaan laulu: "Muista niitä, jotka hiljaa, muista niitä, jotka hiljaa, jotka hiljaa kaipaavat, hiljaa kaipaavat."

      

Daucus carota kakun muodossa

Pyhäinpäivän aatto. Tulin juuri hautausmailta viemästä kynttilöitä. Paljon oli taas ihmisiä liikkeellä, huomenna vielä enemmän. Sytytin pihaan soihdun ja parvekkelle kynttilän. Nyt aion leipoa porkkanakakun, kuten tuo otsikko jo kertoi.

Viimeeksi olen leiponut mökillä mustikkapiirakkaa pari kuukautta sitten. Keittiöhommat eivät kuulu suosikkeihini, mutta leipominen on ihan kiva juttu. Ruoanlaitosta voin sanoa suoraan (kuten olen jo varmaan sata kertaa maininnut), että sitä inhoan. Onneksi Kari ajattelee toisin ja pitää meidät hengissä. Eikä vain hengissä vaan tarjoilee oikein kulinaarisia nautintoja!

Leipoisin useimminkin, jos vain ehtisin. Maailmassa on vain niin paljon monia muita mielenkiintoisempia hommia, jotka menevät sen edelle. Porkkanakakku on suosikkini, sillä pidän tästä perunan jälkeen suomalaisille toiseksi suosituimmasta juureksesta tosi paljon. Reseptin olen saanut työkaverilta kauan sitten. Muuntelen ohjetta ja mausteita fiiliksen mukaan. Lisäksi tavakseni on tullut lisätä joka kerta porkkanan määrää ja vähentää vastaavasti rasvaa. Koskahan tulee se kulminaatiopiste, jossa homma ei enää pelitä ja tuloksena on pannukakku? Toivottavasti ei tänään!

Ps. Tuli siitä kakusta ihan hyvää. Rasvan määrä on jo alle puolessa ohjeen tarjoamasta!

 

Pyhäinpäivä vai halloween?

Lehdistä olen lukenut tällä viikolla keskustelua siitä, vietämmekö pyhäinpäivää vai halloweenia ja kumpaa koulussa pitäisi painottaa.

Oma mielipiteeni on vankasti pyhäinpäivän kannalla. Minulla ei ole mitään tätä toistakaan juhlaa vastaan, kunhan se ei peitä kristillistä juhlapäiväämme.

Halloween on alun perin perustunut kelttiläisten kulttuurien syksyllä vietettyyn uuden vuoden juhlaan, mutta meille levinnyt halloween on Usan tuliaisia. Jotenkin minusta on vaikeaa juhlia irlantilaista juoppoa (Jack O`Lantem), jonka sielun piru pelasti helvetiltä, mutta jota ei taivaaseenkaan laskettu ja sen vuoksi kiertää naurislyhtynsä kanssa etsimässä lepopaikkaa. (Usassa nauris on muuttunut kurpitsaksi.)

Pyhäinpäivää on meillä juhlittu kristinuskon ajan ja tätä perinnettä haluan myös lapsille välittää koulussa. Emme juhli halloweenia, vaan puhumme kunnioituksella menneistä sukupolvista ja kaipaamme rakkaita poisnukkuneita ystäviämme. Entisessä koulussamme, joka sijaitsi hautausmaan kupeessa, veimme aina kynttilöitä hautausmaalle pyhäinpäivän aattona.

Surusta ja ikävästä pitää puhua myös lasten kanssa ja tämä pyhä on juuri sitä varten. Samalla kirkastuu lohdutuksena ajatus Taivaan kodista kristillisen uskomme peruspilarina. Hyviä keskusteluja olen käynyt vuosien varrella lasten kanssa ja usein on myös itketty kaipauksen kyyneliä yhdessä. Muutamia hyviä lastenkirjoja kuolemasta on myös kirjoitettu kouluikäisille.

Kummitusviikkoa olemme viettäneet hurjien otusten kera nollaten pelkotoleranssimme mutta aivan eri ajankohdassa.  Lapset ovat kautta aikojen rakastaneet vähän pelottavia juttuja, joita voidaan kertoa turvallisessa ympäristössä. Olen aina valinnut luettavaksi "kilttejä" kummituskertomuksia, joissa on opettavaisia aineksia. Tuttu aikuinen voi valita sanansa ja juttunsa niin, että lapsille ei pelkoja muodostu, vaan kaikki on hauskaa mielikuvitusleikkiä, josta lapsille jää hyvä mieli. Mutta näitä asioita ei tulisi mieleenikään yhdistää pyhäinpäivään!

Vuosikausia olen viettänyt pyhäinpäiväni kappelissa kuoron kanssa laulaen ja kuunnellen kuluneen vuoden aikana poisnukkuneiden nimiä sekä katsellen heille tuotua kaunista kynttilämerta. Tulevana lauantainakin kuulen monen tutun ihmisen nimen ja samalla muistelen yhteen ristenneitä elämänvaiheitamme.

Oman isäni ja isovanhempien haudalle vien kynttilän. Isän kuolemasta on jo 26 vuotta, mutta aika ei ole poistanut ikävää. Onneksi meillä on tuleva juhlapyhä, jolloin voimme muistella omia kuolleita rakkaitamme.

Luonnollinen rangaistus

Mitä kaikkea sisältääkään biojätepussi? Tähän mielenkiintoiseen kysymykseen törmäsin tahtomatta, kun kiireessä yritin oikoa tekemisiäni. Olin lähdössä ovesta ulos ja yhtäkkiä muistin, että biopussin voisi heittää samalla roskikseen. Nappasin pussukan roskisvaunusta ja heti huomasin, että pohjasta tippuu nestettä. Otin talouspaperia ja laitoin pussin sen päälle kämmenelleni ja taiteilin toisella kädellä kenkiä jalkaani.

Silloin se tapahtui. Rangaistus laiskuudesta, kun en viitsinyt ottaa tyhjää pussia valuvan ympärille: Horjahdin ja pussi putosi kädestäni ja sisältö levisi eteisen matolle. Tietysti sille, vaikka vieressä olisi ollut paljasta lattiapintaakin! Tyrmistyneenä katsoin sotkua, huokasin, eikä auttanut muu kuin ruveta hommiin. Uskomaton siivo ja aikaa meni, ennen kuin matto oli taas käveltävässä kunnossa. Jurppi ja harmitti!  Ei ollut ensimmäinen kerta, kun yritin päästä helpolla ja tuloksena oli puuhaa pidemmän kaavan mukaan.

Mitä se biopussi sitten sisälsi? Kahvinporoja (ja minä en edes juo itse sitä!!), hedelmän- ja perunankuoria, pieni määrä raejuustoa, (joka lattialla tuntui määrällisesti suurentuneen), teepusseja... Ketähän tämäkin luettelo kiinnostaa? Lopetan!

Elintenluovutus

Sain puhelun kummitädiltäni. Keskustelimme äkkikuolemasta ja mahdollisuudesta elintenluovutukseen. Joskus kuoleman ja suuren surun keskellä joudutaan heti ottamaan kantaa myös tähän asiaan ja päätöksen harkinta-aikaa ei juurikaan ole. Tunnemyrskyn keskellä järkevä ajattelukaan ei välttämättä ole helppoa.

Puhelun päätyttyä pengoin lompakkoani ja katsoin omaa elintenluovutuskorttiani. Olen 15.4.1992 luvannut siinä, että luovutan elimeni elintensiirtoon kuolemani jälkeen. En ole kertaakaan epäillyt tai katunut päätöstäni. En minä niitä elimiä kuolemani jälkeen tarvitse. (Tosin Herra Hodgkin taisi pilata tämänkin mahdollisuuden kohdaltani! Toivottavasti olen väärässä!)

Ajattelen, että läheistään surevia ihmisiä voi lohduttaa tieto, että elintenluovutustilanteen kohdalle osuttua kuolema ei ollut ihan kokonaan "turha", vaan siinä annettiin suurin lahja, minkä toiselle voi antaa: elämä!

Kesällä voimaan tullut laki tulkitsee vainajan suostuvaiseksi elintensiirtoon, jos hänen ei sitä eläessään tiedetty vastustavan. Silti selvintä on edelleen tehdä elintenluovutustestestamentti allekirjoittamalla pieni kortti, jonka saa mm. apteekeista ja verenluovutustilaisuuksista, ja pitämällä sitä mukana rahapussissa. Eipä tarvitse omaisia rasittaa asialla, kun oma kanta on selvä.

Verenluovutus on toinen mahdollisuus tehdä suuria tekoja. Itse entisenä syöpäpotilaana arvostan kovasti verta luovuttavia ihmisiä. Minun vertani ei valitettavasti huolita, vaikka sitä ilomielin antaisin, kun hemoglobiinikin on korkea. Lisäksi veriryhmäni O- on haluttua tavaraa. Harmittaa, etten voi luovuttaa!

Verensiirtoa en ole itse koskaan saanut. Sairauteni aikana oli kerran tilanne, jossa veripussit tilattiin leikkaussaliin varmuudeksi, mutta niitä ei sitten koskaan tarvittukaan. Sen sijaan isäni leukemiaa sairastaessaan eli pitkän aikaa verensiirtojen varassa ja ne mahdollistivat normaalin elämän kotona.

Onneksi on ihmisiä, jotka tekevät näitä valtavia lahjoituksia toisen elämän eteen. Jokainen heistä olisi Nobelin arvoinen!

 

Prinsessa

Eilen kävin katsomassa elokuvissa Arto Halosen ohjaaman elokuvan Prinsessa. Tositapahtumiin perustuva tarina Kellokosken mielisairaalassa elämänsä suurimman osan viettäneestä Anna Lappalaisesta on kiehtova, vangitseva ja pysäyttävä.

Anna Lappalainen syntyi v. 1896 ja asui lapsuudessa yli kymmenessä sijaisperheessä eikä oma avioliittokaan onnistunut. Hierojan ammatissaan hän oli taitava ja tekikin sitä koko elämänsä. Maanisdepressiiviseen psykoosiin hän sai lähes kaikki sen ajan hoidot, esim. kardiatsoli-, insuliinishokki-, malaria-, sähköshokki- ja lääkehoidot sekä kestonarkoosin. Lobotomialta hän "pelastui".

Anna Lappalainen koki itsensä Buckinghamin prinsessaksi, jonka aarnikotka oli pudottanut Lappiin. Hänen laulu- ja esiintymistaitonsa ilahduttivat kanssaihmisiä ja hän maalasi omintakeisia tauluja sekä teki käsitöitä. Hän oli onnellinen ja elämänmyönteinen persoona. Kellokosken kolmannnen kerroksen parvekkeelta hän piti konsertteja laulaen J. Alfren Tannerin laulelmia ja Oskar Nyströmin ralleja. Välillä hän jakeli leikkishekkejä paikallisen pankinjohtajan suosiolla ihmisten rahahuolia "helpottamaan".

Prinsessa kuoli Nikkilän sairaalassa 92-vuotiaana. Kerrotaan hänen kuolinvuoteellaan sanoneen: "En minä mikään Prinsessa ollut. Minä olen Anna Lappalainen." Hän sai v. 1995 Kellokosken puutarhaan muistomerkin, jonka toteutti kuvanveistäjä Rauni Liukko. Muistomerkki on tiettävästi ainut maailmassa mielisairaalapotilaalle omistettu.

Elokuva oli HYVÄ! Se teki minuun suuren vaikutuksen ja laittoi miettimään, mikä on hulluuden ja nerouden raja. Tämä nerokas prinsessaleikki taisi olla Anna Lappalaisen tapa selvitä vaikean elämänsä läpi hengissä ja suurimman osan siitä myös onnellisena. Sitä onnea ja elämänmyönteisyyttä hän säteili myös ympäristöönsä.

Lokakuun loppuun mennessä elokuvan on nähnyt jo 220 000 katsojaa. Kannattaa mennä katsomaan!